Tilalliselta suunnittelulta ja maankäytöltä vaaditaan yhä enemmän osallistumista talouden kasvattamiseen. Vähenevät maakunnat toimivat Emel Tuupaisen väitöskirjassa esimerkkinä kestävyyssirtymän suunnittelun keskeisistä hankauskohdista.
Arkkitehtien ja suunnittelijoiden potentiaali käytetään väärin. Näin ajattelee väitöskirjatutkija Emel Tuupainen, joka kokee, että suunnittelijat joutuvat työssään keskittymään kasvun ja pääoman kasautumisen mahdollistamiseen, kun heidän pitäisi pystyä suunnittelemaan kestävyyssiirtymää ja hyvää elämää kaikille.
”Kuinka moni kaupunkisuunnittelija uskaltaa kritisoida kasvun tavoitteita, vaikka ne olisivat ilmiselvässä ristiriidassa luonnon monimuotoisuuden kanssa?” Tuupainen kysyy.
Tuupainen kirjoittaa Nesslingin säätiön rahoituksella väitöskirjaansa ”Taloudelliset normit eko-sosiaalisen tilan murroksessa” Tampereen yliopistolla. Väitöskirjatyö käynnistyi huomiosta, johon hän törmäsi jatkuvasti omassa työssään: taloustieteelliset ja -poliittiset normit vaikuttavat suunnittelun tilanteisiin ja ovat keskeisin haaste ekologisesti ja sosiaalisesti kestävän suunnittelun tiellä.
Rakentaminen, rakennusten lämmittäminen ja sähkön käyttö aiheuttavat yli 30 prosenttia Suomen kasvihuonekaasupäästöistä. ”Suunnittelutyö kontribuoi liian usein viherpesuun”, Tuupainen sanoo. Se ei kuitenkaan ole ainoa ongelma: ”Väitöskirjani hypoteesi on, että tyypilliset suunnittelun lähestymistavat eivät pysty kunnolla vaikuttamaan kasvukeskeisyyteen, joka aiheuttaa alueellista eriarvoisuutta. Sen kitkemiseksi tulisi painottaa työkaluja, jotka ottavat kantaa talousajatteluun.”
Stadi ja lande
Tuupainen keskittyy tutkimuksessaan erityisesti vähenevien, eli väkiluvultaan supistuvien, maakuntien suunnitteluun. Kun yhtälöön lisätään luonnon monimuotoisuuden vaaliminen, on käsillä edustava esimerkki kestävyyssiirtymän suunnittelun keskeisistä hankauskohdista.
”Leikkauspolitiikka on johtanut esimerkiksi valtionosuuksien vähenemiseen kuntataloudessa ja tätä kautta siihen, että markkinalähtöinen lähestymistapa suunnittelussa on vallalla. Vähenevillä kunnilla voi olla houkutuksia hyväksyä sellainen maankäyttö, joka ei oikeasti tuota sosiaalista eikä taloudellista hyötyä paikallisille.” Tuupainen kertoo.
Väitöskirjansa oheisprojektina Tuupainen järjestää yhdessä Rethinking Economics Finlandissa toimivan Elsa Kivisen kanssa kurssin vähenevien maakuntien suunnittelijoille. Kurssin loputtua Tuupainen ja Kivinen käyvät esittelemässä sen tuloksia kaikissa Suomen vähenevissä maakunnissa. Heidän kohderyhmänään ovat rakentamisen ja maankäytön alalla toimivat asiantuntijat ja suunnittelijat.
Miksi juuri vähenevät maakunnat?
”Taloupoliittisten ideologioiden moninaisuus ei vaihtoehtoisista malleista huolimatta ole yhteiskunnassa normalisoitunut, ja juuri vähenevissä maakunnissa tarve toisenlaiselle ajattelulle on akuutti. Nykyinen valtavirta-ajattelu sysää herkästi vähenevät alueet paitsioon, mutta ekologista ja sosiaalista kestävyyttä painottavat talousteorian näkökulmat, kuten doughnut economics tai degrowth, tuovat hyvän elämän edellytyksen keskiöön.” Tuupainen vastaa.
Parhaassa tapauksessa kurssin ja maakuntakierroksen myötä päästään rajoja ylittävien keskusteluiden äärelle. Tuupainen kokee, että siiloutuminen estää keskeisiin rakenteellisiin haasteisiin puuttumista: ”Eriarvoistumista hyväksikäyttävää populistista politiikkaa täytyy haastaa keskustelemalla ihmisoikeuksista ja hyvästä elämästä planetaaristen rajojen puitteissa. Konkreettisena tavoitteenamme on madaltaa kynnystä tutkijoiden ja suunnittelijoiden välillä – ja kenties aloittaa koko Suomen mittakaavan kokoinen keskustelu näistä kysymyksistä.”
Tuupainen muistuttaa, että on hedelmätöntä asettaa kaupunki ja maaseutu vastakkain: kummastakaan ei tulisi puhua yksittäin, vaan pitäisi ymmärtää, että vallalla oleva talouspolitiikka vaikuttaa molemmissa konteksteissa samansuuntaisesti. Ekstraktivismin ja luonnon monimuotoisuuden heikentämisen taustalla vaikuttavat taloudelliset syyt, ja sekä kaupunki- että maakuntakehittämistä yhdistää paine tavoitella taloudellista voittoa.
Usein esimerkiksi ajatellaan, että kaupunkiasuminen on ekologista, mutta tutkimuksissa on todettu (esim. Ottelin et al. 2019a; Ottelin et al. 2019b), että tietyn pisteen ylitettyään tiivistäminen ei Suomen kontekstissa tuota vähempipäästöistä kaupunkirakennetta. “Tällaisissa tilanteissa tiivistäminen tukeekin lähinnä taloudellista etua”, Tuupainen summaa.
Pieniä ja suuria rajanylityksiä
Tuupaisen väitöskirja haarautuu moneen suuntaan: se liikkuu maantieteen, taloustieteen, suunnittelun tutkimuksen ja globaalin kehitystieteen välimaastoissa. ”Joudun kipuilemaan eri paradigmojen välissä, mutta toisaalta monialaisuus on sisäänleivottua tilalliseen suunnitteluun ja mielestäni tärkeää suunnittelun tulevaisuuden kannalta.” Tuupainen kertoo.
Tuupainen koki arkkitehdin opinnoissaan, että opetus oli hyvin tekniikka- ja luomiskeskeistä, eikä yhteiskunnallinen näkökulma päässyt kunnolla esiin, vaikka se olisi olennainen osa suunnittelijan työkalupakkia. Opiskeluaikanaan Tuupainen liittyikin nuorten arkkitehtien vuonna 2019 perustettuun You Tell Me -kollektiiviin, jonka tarkoituksena on vertaisoppimisen ja verkostoimisen keinoin haastaa vallitsevia alan normeja sekä edistää sosiaalisesti ja ekologisesti kestävämpää suunnittelua. Kollektiivit ovat arkkitehtuurin alalla perinteinen keino muuttaa alan toimintaa, ja myös Tuupaisen väitöskirjan tavoitteet ulottavat kohti konkreettisia muutoksia alan ajattelussa ja toiminnassa.
Jos suunnittelua ja maankäyttöä hallitsevat tällä hetkellä kasvun tavoittelu, mikä olisi Tuupaisen haaveilema vaihtoehto?
”Taloudellinen epäoikeudenmukaisuus ja epätasa-arvo ovat kulutuksen arvostamisen taustalla, ja toisaalta kolonialismi ja rasismi eivät ole erotettavissa kapitalismista. Tarvitaan laajempi kulttuurin muutos ja sen tueksi koulutuksellista ja rahallista tukea yhteiskunnalta. Jos puhutaan vähenevistä maakunnista, niin ne ovat tärkeässä asemassa ekologisessa jälleenrakennuksessa, joka vaatii omavaraisuusasteen suhteellista kasvattamista yhteiskunnassa. Mutta jos tällaista kehitystä ei tietoisesti tueta, markkinat eivät näytä korjaavan tilannetta pikkukaupunkien eduksi. Silloin yhteiskunnallinen epätasa-arvo lisääntyy.”
Laajat yhteiskunnalliset muutokset ovat monimutkaisia ja vaativat rajat ylittävää yhteistyötä. Tuupainen summaakin elämänmittaista ohjenuoraansa näin: ”Haluan toimia niin henkilökohtaisessa elämässäni kuin tutkijanurallani aktiivisesti vakavia riskejä vastaan. Toivon, että selviämme ekologisesta kriisistä rauhanomaisesti ja mahdollistamme sen ohessa hyvän elämän kaikille.”
