Tutkijoita ja muita ympäristön puolustajia turhauttaa, kun viestit ekologisen kriisin kiireellisyydestä eivät johda toimintaan. Onko kyse tutkijayhteisön viestinnän epäonnistumisesta vai kuulijan kyvyttömyydestä kuulla?
Kirjoittaja on Nesslingin säätiön vaikuttavuusasiantuntija, joka auttaa työkseen tutkijoita edistämään työnsä yhteiskunnallista vaikuttavuutta muun muassa viestinnän keinoin.
Tiedämme jo kaiken tarvittavan, miksei kestävyysmurros silti tapahdu? Tätä turhautumista käsiteltiin hiljattain Suomen Kuvalehdessä, jossa pitkän linjan tutkijat pohtivat, miksi vuosikymmenten viestintä ilmastonmuutoksen vakavuudesta ei ole johtanut riittäviin toimiin.
Ongelma ei välttämättä ole viestinnän epäonnistuminen. Ekologinen kriisi, ilmastonmuutos tai kestävyysmurros ovat koko yhteiskuntaa läpäiseviä ilmiöitä. Niihin tarttuminen vaatii päättäväisyyttä ja syvää rakenteisiin menevää muutosta. Ja muutoksessa on aina sekä voittajia että häviäjiä. Muutos koskettaa arvoja ja asenteita ja on siksi inhimillisesti vaikeaa ja usein hidasta.
Pystyn silti samaistumaan tutkijoiden turhautumiseen.
Nesslingin säätiössä kannustamme tutkijoita viemään tutkimustuloksiaan ja asiantuntemustaan yhteiskunnan käyttöön. Yksi osa työtäni on auttaa ja neuvoa rahoittamiamme tutkijoita viestimään tutkimuksestaan. Kun tutkijamme kysyy minulta, miten voisi saada tutkimustuloksensa vaikuttamaan tai mikä olisi paras tapa viestiä niistä, maailman menoa katsoessa tekisi yhä useammin mieli vastata: en tiedä.
En tietenkään vastaa näin. Sen sijaan kuljen tutkijan kanssa läpi hyväksi havaitun kaavan:
- Mitä haluat saada aikaiseksi – mitä haluat muuttaa?
- Kenen pitäisi kuulla työstäsi, muuttaa käytöstään tai tukea sinua?
- Miten ja mistä tavoitat heidät?
- Ja kun tavoitat, miten viestisi kannattaa muotoilla?
Tämän pohjalta sitten ehdotan tutkijalle esimerkiksi: ole yhteydessä mediaan, hankkiudu puhumaan tuohon tapahtumaan, soita tuonne tai tee yhteistyötä noiden kanssa.
Annan nämä neuvot tunnistaen sen ristiriidan, että perinteinen tutkimusta säntillisesti yleistajuistava tiedeviestintä ei välttämättä riitä. Etenkin yksittäinen tutkija voi jäädä hyvin yksin viestinsä kanssa. Samaan aikaan uusia, tehokkaampia keinoja ei ole oikein vielä keksitty. Edes kansainväliset tiedepaneelit kuten IPCC tai IPBES eivät tunnu saavan viestejään tarvittavissa määrin läpi. Sama koskee tiedepaneeleja Suomessa.
Kansainväliset huippututkijat ovat kirjaimellisesti aloittaneet tutkimusraporttejaan sanoilla ”Olemme peruuttamattoman ilmastokatastrofin partaalla”, saaneet tutkimukselle paljon julkisuutta, eivätkä silti ole saaneet aikaan merkittävää toimintaa. Ei siis ihme, jos välillä turhauttaa.
Ilmasto- ja ympäristötoimia jarruttavat tahot eivät hiljene. Tutkijoiden on siksi pidettävä entistä enemmän ja määrätietoisemmin ääntä ja tutkitun tiedon puolia. Tilanteessa, jossa perinteinen tiedeviestintä ei riitä, vaikuttavimmat keinot löytyvät rohkeasti kokeilemalla: tarinallistamalla, uudistamalla viestintää, etsimällä uusia kanavia ja ennen kaikkea tekemällä yhteistyötä.
Taidan jatkossa lisätä työkalupakkiini neuvon tutkijalle: Älä anna turhautumisen kääntyä lamaannukseksi, vaan käännä se mieluummin toiminnaksi. Yksittäinen tutkijakin voi tehdä paljon: hän voi tehdä parhaansa.
Kun aika on kypsä ottaa murros vastaan, ratkaisujen on oltava valmiina. Ne löytyvät tutkimuksista – ja erityisesti niistä, joista on jaksettu viestiä.
