Poliitikko puhuu väkevästi lisätuulivoimasta ilmastokriisin ratkaisuna. Myöhemmin paljastuu, että hänen päällimmäinen motiivinsa oli saada äänestysalueelleen lisää tuulivoimaan liittyviä verotuloja. Oliko poliitikko pyrkimyksissään tekopyhä? Jos oli, oliko hänen tekopyhyytensä haitallista? Jos se oli haitallista, kenelle?
“Haluan haastaa ajatuksen, että ympäristökysymyksiin liittyvä tekopyhyys on aina huono asia. Meidän pitäisi pystyä tunnistamaan, milloin tekopyhyys on haitallista, harmitonta tai hyödyllistä ja mikä ylipäätään on tekopyhyyttä. Olen kiinnostunut myös siitä, keiden tekopyhyydellä on väliä”, sanoo tutkija Otto Snellman. Nesslingin säätiö rahoitti Snellmanin väitöstutkimuksen vuoden 2022 yleisessä haussa.
Saatamme puhua tekopyhyydestä esimerkiksi viherpesuna tai hyvesignalointina. Snellmanin tutkiman tekopyhyyden voisi tiivistää ajatukseen, että tekopyhä ihminen pyrkii näyttäytymään paremmalta kuin onkaan. Tekopyhyyttä voi verrata esittämiseen tai naamarin pitämiseen. Tekopyhyys voi olla tiedostavaa, jolloin tiedät esittäväsi, tai tiedostamatonta, jolloin voidaan puhua myös itsepetoksesta. Yksilön lisäksi tekopyhyyttä voi harjoittaa vaikkapa valtio tai yritys.
Snellmanilla on ekokriisiin liittyvälle tekopyhyydelle hyvin konkreettinen mittari. Hän muistuttaa, että kestävyysmurros on pohjimmiltaan fyysinen asia: päästöjen ja luonnonvarojen kulutuksen on laskettava ja luontokadon on pysähdyttävä. Nämä ovat konkreettisia ja mitattavissa olevia asioita.
“Tämä fyysinen muutos on syytä pitää koko ajan mielessä, kun väitämme, että teemme asioita ympäristön hyväksi. Muutoin sorrumme helposti tekemään symbolista ja harhaanjohtavaa toimintaa, joka ei näy päästö- tai sukupuuttoaaltoluvuissa – eli olemaan tekopyhiä huonolla tavalla.”
Hän antaa esimerkiksi metsäyhtiöt. Snellmanin mukaan niillä voi olla edistyksellisiä ja innovatiivisia avauksia, mutta ne eivät ole olleet valmiita muuttamaan hiilinieluille ja luonnolle haitallista perusbisnestään.
“Vaikka tehtäisiin kuinka hienoja tekoja, ja kaikki näyttäisi ulospäin hyvältä, mitään kestävyysmurrosta ei tapahdu, jos päästöt eivät laske tai luontokato ei pysähdy.”
Koska liikumme nyt filosofian kentällä, ei tekopyhyys tietenkään ole ihan näin suoraviivaista. Etenkin jos siirrymme yksilön tasolle.
“Saatamme toisinaan ajautua tahtomattamme tilanteeseen, joka aiheuttaa meille ristiriitaa tai saa aikaan tunteen tekopyhyydestä. Näin voi olla esimerkiksi silloin, kun haluat vähentää omia päästöjäsi, mutta kotisi lämpiää kaukolämmöllä, etkä voi vaikuttaa sen tuotantotapaan. En ajattele, että ihminen on välttämättä tällöin tekopyhä. Olennaista on tunnistaa, että ristiriita arvojen ja toiminnan välillä aiheutuu yksilön ulottumattomissa olevista rakenteista. Mutta tässäkin piilee vaara: meillä on houkutuksena luopua liian helposti vastuusta tilanteen muuttamiseksi.”
Ratkaisuna tekopyhyyden yhdistäminen muutokseen
Snellmanin kiinnostus tekopyhyyteen heräsi yliopistolla. Hän on lisäksi viimeiset neljä vuotta toiminut aktiivisesti ympäristöliikkeessä, esimerkiksi Luonto-Liitossa, Climate Movessa, Elokapinassa ja Ilmastovaalien kampanjatiimissä.
“Oivalsin, että tekopyhyystematiikan kautta voisin yhdistää nämä kaksi maailmaa, akatemian ja aktivismin. Ristiriitaisuuden kokemuksilla ja tekopyhyydellä on iso rooli ympäristöliikkeissä jo nyt, ja ihmiset puhuvat niistä. Nämä kokemukset vaikuttavat siihen, miten asioita ympäristöliikkeessä tehdään, eikä tätä ole kauheasti vielä akateemisessa maailmassa pöyhitty.”
Snellmanin teesi on, että erilaiset suhtautumistavat tekopyhyyteen ja ristiriitoihin voivat joko vahvistaa tai hajottaa kestävyysmurrosta ajavia poliittisia liikkeitä.
Snellmanin tutkimusmenetelmänä on osallistava filosofia, sillä hän haluaa päästä aidosti vuorovaikutukseen tutkimuskohteidensa kanssa ja tarkentaa esimerkiksi tutkimuskysymyksiään heidän avullaan.
“Haluan tehdä tutkimusta, joka hyödyttää paitsi akateemista maailmaa myös ympäristöliikettä. Kansalaisvaikuttajien lisäksi haluan sisällyttää tutkimukseeni myös esimerkiksi yritysmaailman ja hallinnon edustajia ja tarkastella, miten tekopyhyys näkyy ja vaikuttaa kestävyysmurroksen edistämiseen näillä aloilla.”
”Kestävyysmurrosta ei tapahdu, jos päästöt eivät laske tai luontokato ei pysähdy.”
Snellmanin ajatuksena on, että tekopyhyyden tunnistaminen ja myöntäminen voivat itse asiassa hyödyttää erilaisia organisaatioita ja sitä kautta edistää kestävyysmurrosta. Ihminen on nimittäin hyvä selittelemään itselleen, ettei hän olekaan tekopyhä tai ristiriitainen. Tästä syystä tekopyhyys on usein tiedostamatonta. Jos selittelyn sijaan keskittyisimmekin tunnistamaan ristiriitoja käytöksessämme, se voisi johtaa paremmin ympäristöä hyödyttävään toimintaan, Snellman uskoo.
“Kipeitä ristiriitaisuuden kokemuksia puhuttelemalla voi motivoida ihmisiä kiinnittämään huomiota asioihin, jotka aiheuttavat ristiriitaisuutta ja auttaa kohdistamaan heidän tarmonsa niiden asioiden muuttamiseen. Pidän mahdollisena, että jotkut ristiriitaisuuden kokemuksista voivat yhdistää ihmisiä ja luoda solidaarisuutta. Tällainen voi olla esimerkiksi nykyään yhä useamman suomalaisen aktivistin myöntämä tuska siitä, että tämä järjestelmä on hyödyttänyt heitä globaalin etelän ihmisten henkien kustannuksella.”
Snellman hyödyntää tutkimuksessaan filosofian lisäksi yhteiskuntatieteiden ja psykologian teoriaa. Hän uskoo, että esimerkiksi sosiaalipsykologia voi selittää niitä mekanismeja, joita kutsumme arjessa tekopyhyydeksi.
“Näitä linkkejä psykologisen ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen välillä ei oikeastaan ole tehty riittävästi. Filosofia voisi olla tässä hyvä väline, sillä se tarkastelee yhteiskuntaa ja ihmistä laajemmalla perspektiivillä. Niin haluan ainakin uskoa.”
Vuonna 2022 Nesslingin säätiö myönsi rahoitusta yhteensä 2,3 miljoonaa euroa 28 uudelle hankkeelle. Otto Snellmanin väitöskirjatutkimus Tekopyhyys kestävyysmurroksen etiikassa ja politiikassa on yksi niistä.
Voit seurata Otto Snellmanin työtä Instagramissa @dj_v_snellman ja Twitterissä @OttoSnellman.
Katso lista kaikista rahoitetuista hankkeista.
Kuvat: Annukka Pakarinen
