Kun ihmiset kohtaavat rottia paikoissa, joissa molemmat lajit haluavat viettää aikaa, voi monenlaisia vahvoja tunteita nousta pintaan. Apurahansaajamme Karolina Lukasikin postdoc-tutkimus siirtolapuutarhoissa tarjoaa arvokkaita oppeja siitä, miten voimme elää rinnakkain muiden lajien kanssa. Blogissaan Lukasik kertoo kokemuksistaan ”rottasotien” keskeltä.
TEKSTI JA KUVAT: Karolina Lukasik
Keväällä 2023 aloitin Nesslingin säätiön rahoittaman postdoc-hankkeeni ”Living with the other: the more-than-human conflicts in urban allotment gardens”.
Siirtolapuutarhat ovat hyvin erikoisia paikkoja: Yhtäältä ihmiset hakeutuvat niissä tarkoituksella läheiseen kosketukseen muun luonnon kanssa ja käyttävät tähän usein paljon rahaa ja vaivaa. Toisaalta taas kaikki luonnon erilaiset sävyt eivät ole puutarhoihin tervetulleita: osa kasveista voidaan luokitella rikkakasveiksi tai vieraslajeiksi, sienet voivat tuhota puita ja eläimet tulla syömään puutarhan taimia tai hedelmiä.
Idyllisen julkisivun alla puutarhat voivatkin olla todellisia konfliktialueita. Näihin konflikteihin voi kuitenkin löytyä ratkaisu, jos keksii, miten toisen osapuolen kanssa voi viestiä, mutta jos osapuolena on vuohenputkia tai rottia, voi viestintä osoittautua hankalaksi. Mutta ei mahdottomaksi.
Tutkimuksessani haastattelin viljelijöitä kahdessa helsinkiläisessä siirtolapuutarhassa. Jokaisen haastattelun jälkeen sijoitimme yhdessä riistakameroita palstoille ja palasin puutarhoihin pitkin kasvukautta tarkistamaan kamerat ja havainnoimaan puutarhojen elämää.
Viljelijät suhtautuivat minuun ja tutkimukseeni erittäin avoimesti ja vieraanvaraisesti jakaen tarinoitaan ja kutsuen minut puutarhajuhliinsa. Kenttätyön aikana opin havainnoimaan kasvien kasvua ja sään hienovaraisia muutoksia, mikä ei tosin estänyt minua jäämästä muutaman kerran kaatosateen alle. Kerran siili yritti purra minua, ehkäpä muistuttaakseen kenen reviiristä olikaan kyse. Puutarhat ja niiden asukkaat, niin ihmiset kuin muutlajisetkin, pääsivät yllättämään minut kerta toisensa jälkeen.
Haastatteluissa monet mainitsivat ”rottakriisin” tai ”rottasodan”, joka oli alkanut puutarhojen lähistöllä tehtyjen laajojen rakennustöiden myötä. Melua ja pesäpaikkojensa tuhoutumista pakenevat rotat olivat löytäneet tiensä siirtolapuutarhoihin, joissa ruokaa oli tarjolla runsaasti.
Ihmisen seuralaislajina rotta seuraa meitä lähes kaikkialle ja ihmisen ylläpitämissä puutarhoissa rottia on ollut aina. Yhtäkkiä rotat kuitenkin tulivat paljon aiempaa näkyvämmiksi. Sen sijaan, että ne olisivat pysytelleet puutarhojen laitamilla, ne liikkuivat säännöllisesti ihmisten käyttämillä alueilla, kuten grillipaikoilla ja kulkuväylillä. Yksi väylä sai jopa lempinimen ”rottien valtatie”.
Kun likaisuuteen ja tauteihin mielikuvien tasolla yhdistetty eläin valtaa tilaa ihmiselle rakkaasta paikasta, herättää se pelkoa tai jopa vihaa sekä tunteen hallinnan menettämisestä. Vastatoimiin ryhtyminen on tällöin varsin ymmärrettävä reaktio. Puutarhureiden ensimmäinen ajatus oli turvautua tappaviin keinoihin, esimerkiksi rotanloukkuihin, joita puutarhoihin asensivat joko tuholaistorjuntayritys tai tarhurit itse. Kaikki eivät kuitenkaan olleet loukkujen asentamisen kannalla tai osallistuneet niiden sijoittamiseen puutarhoihin.
Lopulta loukut eivät tuottaneetkaan viljelijöiden toivomia tuloksia, sillä rotat eivät kadonneet. Jännitteiden kasvaessa siirtolapuutarhayhdistysten hallitukset päättivät kutsua ekologi Tuomas Aivelon puhumaan kaupunkirotista ja lievittämään pelkoja.
Aivelo kertoi yhteisölle, kuinka rotat ovat lopulta melko samanlaisia kuin me: sosiaalisia, uteliaita ja sopeutuvaisia. Näiden yhtäläisyyksien ansiosta ne menestyvät niin hyvin rinnallamme. Rotat syövät samaa ruokaa kuin me ja rakentavat pesänsä rakennuksiemme sopukoihin. Harvemmin olemme tästä kovin iloisia, vaan miellämme rotat viekkaiksi pahantekijöiksi, jotka vaanivat pimeässä valmiina tartuttamaan meihin tauteja.
Näemme rotat myös moraalisen rappion ja ”sosiaalisen tartunnan” välittäjinä, ikään kuin rottien läsnäolo jossakin paikassa leimaisi siellä elävät ihmiset laiskoiksi ja likaisiksi. Tämä ajatus on elänyt vahvana jo 1800-luvulta saakka. Vaikka rottien läsnäolo ei kerrokaan mitään ihmisten moraalista, tällaisesta ajattelutavasta ja sen synnyttämästä tuomituksi tulemisen pelosta on vaikea luopua.
Tutkijapuheenvuoron jälkeen siirtolapuutarhayhdistysten hallitukset edellyttivät viljelijöiltä tiiviisti suljettavien kompostorien käyttöä ja mökkien ympäröimistä metalliverkolla. Lisäksi osa viljelijöistä luopui myös lintujen ja siilien ruokkimisesta. Rotille nämä päätökset tarkoittivat sitä, ettei ruokaa ja turvallisia pesäpaikkoja ollut enää yhtä helposti saatavilla ja nämä elinmahdollisuuksia rajoittavat keinot toimivat loukkuja paremmin. Rotista tuli puutarhoissa harvinaisempi näky, ehkä myös siksi, että ne olivat tässä vaiheessa oppineet ottamaan huomioon ihmisten tavat. Ne pysyttelivät vapailla palstoilla ja puutarhojen reunoilla sekä liikkuivat aikoina, jolloin ihmisiä oli paikalla vain vähän. Rottasota päättyi lopulta aselepoon.
Tarkastelen puutarhojen tapahtumia ekosemiotiikan näkökulmasta: kyse on lajienvälisestä viestinnästä ja tässä tapauksessa erityisesti lajienvälisestä neuvottelusta. Ajatellaan vaikka tilannetta, jossa suojaat arvokkaat kasvisi verkolla. Se on eläimille epäsuora viesti, tapa sanoa: ”En halua teitä kasvieni lähelle.” Rotta tai jokin muu eläin voi kuitenkin yrittää omalla tavallaan neuvotella esteen äärellä kiipeämällä sen yli tai jyrsimällä sen läpi päästäkseen kasvin luo. Voit rakentaa vahvemman esteen tai antaa asian olla ja hyväksyä sen, että tänä vuonna puutarhasi sato jää pienemmäksi. (Jos toimeentulosi riippuu sadosta, et ole tietenkään yhtä valmis antamaan periksi.) Suojaamaton komposti tai maahan jätetty ruoka on kutsu. Este taas on merkki pysyä poissa.
Me ihmiset jätämme tällaisia viestejä muille lajeille jatkuvasti, mutta harvoin huomaamme tekevämme niin. Asiaa mutkistaa se, että yhteisönä toimimme epäjohdonmukaisesti: yksi ruokkii naapuruston lintuja, kun taas toinen hätistää ne pois. Ristiriitaisia viestejä saatuaan muut lajit eivät enää voi olla varmoja, mitä yksittäisiltä ihmisiltä pitäisi odottaa. Puutarhojen aselepo tulikin mahdolliseksi vasta, kun viljelijät päättivät yhteisistä toimintatavoista, joita noudatettiin puutarhan jokaisella palstalla.
Aina kun keskustelen ekologien ja luonnonsuojelijoiden kanssa, olemme yhdestä asiasta samaa mieltä: ihmisten käyttäytymisen muuttaminen on kaikkein vaikeinta. Työni siirtolapuutarhoissa antaa minulle kuitenkin toivoa. Jos rauha on mahdollinen jopa niin parjattujen eläinten kuin rottien kanssa, löydämme varmasti tapoja elää myös muiden lajien rinnalla.
Karolina Lukasik on taustaltaan psykologi, joka on ottanut urallaan uuden suunnan kohti monilajista tutkimusta. Hän on tutkinut siirtolapuutarhojen asukkaiden, niin ihmisten kuin muunlajistenkin, keskinäisiä konflikteja. Hän väitteli psykologiasta Åbo Akademissa ja toimi tutkijatohtorina SWPS-yliopistossa Varsovassa hankkeessa ”Whom to trust? Cognitive determinants of learning from others”. Hän on myös opiskellut Schools of Ecopoeticissa, jossa hän tutki koe-eläinrottien historiaa.
Karoliina on erityisen kiinnostunut lajeista, joita pidämme ”tuholaisina” ja hän on intohimoisesti rakentamassa biosentrisiä, monilajisia yhteisöjä.
