Turpeen energiakäyttö vähenee paljon ennakoitua nopeammin, eivätkä siirtymän inhimilliset seuraukset ole tällä hetkellä yhdenkään toimijan hallinnassa, kirjoittaa apurahansaajamme Hanna Lempinen.
Turve on poistumassa kansallisesta energiapaletista nopealla aikataululla osana kunnianhimoista politiikkaa kohti hiilineutraalia Suomea. Virallisesti tavoitteena on turvata reilu siirtymä niille, jotka saavat elantonsa turvetuotannosta. Käytännössä turpeen energiakäyttö vähenee paljon ennakoitua nopeammin, eivätkä siirtymän inhimilliset seuraukset ole tällä hetkellä yhdenkään toimijan hallinnassa.
Turve on enemmän kuin elinkeino
Turve-energia on ilmastopäästöiltään raskas energiamuoto, mutta sen erityiskohtelua on perinteisesti perusteltu huoltovarmuudella, tuotannon aluetaloudellisilla merkityksillä ja työpaikoilla. Tällä hetkellä turvetuotanto työllistää suoraan ja välillisesti vuosittain noin 2500 henkilötyövuoden verran. Luku ei ole kansantaloudellisesti merkittävä, mutta erityisesti Pohjanmaalla sekä Pohjois-, Itä- ja Keski-Suomen alueilla turpeen työllisyysvaikutukset ovat paikoitellen mittavat.
Poliittisissa puheissa vakuutellaan, että Euroopan Unionin reilun siirtymän rahaston avulla tuetaan turvetuottajien uudelleenkouluttautumista, työllistymistä ja uutta yritystoimintaa. Tukitoimien konkreettisista sisällöistä tai niiden aikataulusta ei kuitenkaan ole tietoa. Tämänhetkisessä hallitsemattomassa tilanteessa turvealalla työskentelevien tulevaisuudennäkymiä varjostavatkin moninaiset pelot ja huolet: konkurssit, työttömyys, arvonsa menettävät kodit, kuihtuva suomalainen maaseutu ja hukkaan valuva elämäntyö.
Monelle turvetuottajalle työ onkin ollut elämäntapa, joka on jäsentänyt elettyä arkea ja suhdetta omaan itseen sekä ympäröivään yhteisöön. Vaikka näitä yksilölle tärkeitä merkityksiä ei ole mahdollista korvata työllistämistoimilla tai taloudellisia menetyksiä kompensoimalla, on niiden tunnistaminen ja tunnustaminen reilun siirtymän perusedellytys.
Miten käy turvetuottajan?
Kansainvälisesti onnistuneita esimerkkejä reiluista siirtymistä kohti vähähiilistä energiajärjestelmää yhdistää pitkä aikajänne, selkeä poliittinen tahtotila ja osallistava ote siirtymätoimenpiteiden suunnittelussa. Suomalaisessa turvepolitiikassa näistä edellytyksistä ei ole toteutunut yksikään. Jotta turpeesta olisi mahdollista luopua sosiaalisesti kestävästi ja oikeudenmukaisesti nyt, olisi siihen tähtäävät toimenpiteet tullut aloittaa jo 15-20 vuotta sitten.
Samaan aikaan turpeesta luopuminen on globaalin oikeudenmukaisuuden näkökulmasta välttämätöntä. Se on kuitenkin tehtävä tavalla, joka ei jätä pulaan turvetuottajia. Nopeille ja konkreettisille politiikkatoimille on alueiden, yritysten ja yksittäisten ihmisten tasolla huutava tarve, ja tähän tarpeeseen vastaamatta jättämisen poliittiset seuraukset voivat olla ennakoimattomia.
Suomi on jo seuraavien siirtymien kynnyksellä
Turpeen kanssa tehdyistä virheistä on myös tärkeää ottaa opiksi tuleviin talouden siirtymiin varautuessa. Norjassa tehty päätös luopua turkistarhauksesta voi olla esimakua koronaviruksen varjostaman alan tulevaisuudennäkymistä Suomessa. Kansainvälisessä tieteellisessä ja poliittisessa keskustelussa siirtymää kohti kasvipohjaisempaa globaalia ruuantuotantojärjestelmää pidetään jo välttämättömänä. Ennakoivalla, johdonmukaisella ja ennen kaikkea osallistavalla tutkimus-, koulutus- ja tukipolitiikalla on mahdollista pitää huolta siitä, ettei näillä aloilla työskenteleviä odota turvealalla tällä hetkellä toimivien epävarma ja epäreilu kohtalo.
Hanna Lempinen työskentelee Lapin yliopiston Arktisessa keskuksessa vierailevana tutkijana Nesslingin Säätiön rahoittamassa post doc -hankkeessa ”Irti turpeesta – malleja maailmalta ja tarinoita tuottajilta” sekä Helsingin yliopistossa tutkijatohtorina turvemaiden kestävään käyttöön keskittyvässä Ilmastopaneelin rahoittamassa PEATOUT-projektissa. Tekstissä esitetyt näkemykset ovat kirjoittajan omia.
