Nesslingin säätiön tiede- ja toiminnanjohtaja Iina Koskinen on omistanut uransa sen pohtimiseen, miten tiede vaikuttaa osana yhteiskuntaa. Hänen mielestään säätiöt voisivat suunnata katsettaan nyt siihen, miltä näyttää yhteiskunta kestävyysmurroksen jälkeen.
Iina Koskinen, aloitat Nesslingin säätiön tiede- ja toiminnanjohtajana. Kuka olet ja mistä tulet?
Olen ihmisyyden perimmäisistä kysymyksistä innostuva ihmettelijä. Tykkään myös saada asioita aikaan. Viimeiset kahdeksan vuotta olen työskennellyt ajatushautomo Demos Helsingillä ja kehittänyt sen tutkimustoimintaa. Urani aikana olen työskennellyt myös muun muassa Helsingin yliopistossa, pohjoismaiden suurimmalla tiedefestarilla ja suomentanut Simone de Beauvoirin Toinen sukupuoli -teosta. Oikeastaan koko urani on keskittynyt tieteen ja yhteiskunnan rajapinnalla toimimiseen, yhteiskehittämiseen ja tieteen vaikuttavuuden edistämiseen. Ajattelen, että työ Nesslingin säätiössä on jatkumoa näille asioille. Tämä uusi työ jännittää, mikä on ihanaa, sillä siitä tietää, että on merkityksellisten asioiden äärellä.
Olet siis suomentanut Simone de Beauvoiria. Miten se tapahtui?
Olen aina ollut kiinnostunut kirjoista, ihmisyydestä ja käsitteellisistä asioista, joten filosofia valikoitui pääaineekseni yliopistossa. Päädyin graduohjaajani kautta osaksi käännöstyöryhmää. Simone de Beauvoirin syntymästä oli kulunut 100 vuotta ja teoksen suomalainen kustantaja halusi ottaa Toisesta sukupuolesta uuden painoksen. Mutta de Beauvoirin ottotytär Sylvie Le Bon ei antanut lupaa uuteen painokseen, koska alkuperäinen suomennos oli lyhennelmä alkuperäisestä tuhatsivuisesta järkäleestä. Le Bon halusi, että teos käännetään kokonaisuudessaan kaikkiin uusiin painoksiin, jotta teos saa arvoisensa tieteellisen käännöksen eri kielillä.
Olet ollut yhtenä kirjoittajana myös Tutkimuksesta toimintaan – Tieteentekijän opas viestintään ja vaikuttamiseen -kirjassa. Minkä opin tästä kirjasta haluat erityisesti tuoda mukanasi Nesslingin säätiöön?
Kirjan kirjoittamisesta on jo hetki. Yksi sen kantavia ajatuksia oli, että eri tieteenalat vaikuttavat eri tavoin. Kestävyysmurroksen kohdalla tämä tarkoittaa sen hahmottamista, mikä on kunkin tieteenalan asema ja vahvuus ison järjestelmätason muutoksen tuottamisessa. Kaikkia aloja tarvitaan. Myös tutkijoilla on erilaisia vahvuuksia ja on tärkeää löytää se vaikuttamisen tapa, mikä tuntuu itsestä luontevalta: kaikkien ei tarvitse olla A-studiossa, vaan voi olla vaikka todella hyvä lähiluonnon ekspertti, joka vie koululaisia retkille.
Entä laajemmin, mikä on avain tutkimuksen vaikuttavuuteen?
Kaikki lähtee siitä, että meillä on yhteiskunta, joka arvostaa tiedettä. Yhteiskunnallisen vaikuttavuuden ohella haluan korostaa myös tieteen omaa vaikuttavuutta. Ilman vahvaa perustutkimusta, joka nojaa uteliaisuuteen ja tieteen omiin menetelmiin, meillä ei ole vaikuttavuuttakaan. Meidän tulisi arvostaa tiedettä järjestelmänä, joka koettelee tietoa ja tuottaa uutta ymmärrystä.
Meidän tulisi arvostaa tiedettä järjestelmänä, joka koettelee tietoa ja tuottaa uutta ymmärrystä.
Elämme ekokriisin ratkaisemisen kannalta niin sanottua ratkaisevan toiminnan vuosikymmentä ja tämä ajatus on myös Nesslingin säätiön strategian lähtökohta. Mitä säätiöiden pitäisi mielestäsi tehdä nyt, kun ratkaisevaa vuosikymmentä on jäljellä puolet?
On eroa, puhummeko isoista kansainvälisistä säätiöistä vai suomalaisista säätiöistä, jotka ovat niihin verrattuna pieniä. Globaalissa mittakaavassa ajattelen, että säätiöt ja muut yksityiset rahoittajat voivat toisinaan paikata julkisen vallan epäonnistumisia, kunhan pidetään huoli siitä, että päävastuu kestävyysrahoituksesta ja toimista säilyy demokraattisesti valituilla hallituksilla. Esimerkiksi Yhdysvalloissa, kun Trump vetäytyi ilmastosopimuksesta, Bloomberg Philantrophies yhdessä muiden rahoittajien kanssa ilmoitti täyttävänsä maan jättämän rahoitusaukon.
Samaan aikaan globaalisti niin sanotusta hyväntekeväisyysrahasta vain alle kaksi prosenttia ohjautuu tällä hetkellä ilmastonmuutostyöhön. Määrää pitäisi nostaa pitkäjänteisesti ja määrätietoisesti. Luonnon monimuotoisuutta tukevat toimet kärsivät myös rahoitusvajeesta, ja näissä teemoissa säätiöt voisivat yhdistää voimiaan.
Säätiöillä on mahdollisuus toimia suunnannäyttäjinä, katsoa pitkälle tulevaisuuteen sekä odottaa pidemmän aikavälin tuloksia. Vaikuttavan hankerahoituksen rinnalla näen tärkeänä myös pitkäjänteisen perusrahoittamisen. Nesslingin säätiön osalta ajattelen, että katsetta voisi siirtää jo maailmaan kestävyysmurroksen jälkeen. Julkinen rahoitus keskittyy nyt hiilineutraaliuden saavuttamiseen, mutta kuka rahoittaa maailmaa, jossa ollaan hiilinegatiivinen?
Mistä sinut voi bongata vapaa-ajalla?
Lapseni vievät minua usein erikoisiin paikkoihin. Olen esimerkiksi juuri leikkinyt heidän kanssaan metsässä Star Warsia. Rakkauteni kirjoihin ei myöskään ole sammunut ja luen paljon ja ihan kaikkea. Nyt minulla on kesken loistava Minna Silverin Tutankhamonin salaisuudet. Olen aloitteleva historian harrastaja ja liikun tällä hetkellä muinaisissa Lähi-Idän kulttuureissa (etenen kronologisesti). Luin juuri uutisen, että Thuthmosis II:n hauta oli löytynyt ja olin aika fiiliksissä!
Miten ekologinen kriisi ratkaistaan?
Meidän on irtauduttava luonnonvarojen ylikulutuksesta. Tarvitsemme pitkäjänteistä politiikkaa, joka ulottuu hallituskausien yli. Tarvitsemme globaalia yhteistyötä. Tarvitsemme vapaan kansalaisyhteiskunnan luomaa poliittista painetta. Käytännön tasolla ympäristölle haitalliset tuet pitää lakkauttaa, ja käyttää ne varat esimerkiksi luonnon monimuotoisuutta tukeviin toimiin. Uskon, että jonkin verran tulemme näkemään etenkin ilmastotyössä teknologisia ratkaisuja, jotka tuottavat nopeita voittoja. Mutta suuri kysymys on yhteenkytkentöjen ymmärtäminen – mitään ilmastoratkaisua ei pidä lukita ilman, että ymmärretään, miten se vaikuttaa esimerkiksi luonnon monimuotoisuuteen.
Tähän kaikkeen tarvitsemme tutkimusta. Tieteen tehtävä on näyttää suuntaa poliittisille tavoitteille ja kirittää niitä, olla mukana rakentamassa ekologisen kriisin ratkaisuja, esimerkiksi teknologisia ja yhteiskunnallisia innovaatioita, ja laajemmin elämäämme planeetan rajoissa.
Mielestäni enemmän pitäisi puhua siitä, mikä tuottaa kestävyysmurroksen. Mitkä ovat ne järjestelmät, jotka vaikkapa muokkaavat liikkumisemme uudelleen? Emme välttämättä tarvitse uudenlaista autoa, vaan jonkin yhteiskunnallisen innovaation, joka muuttaa sitä, miksi ja miten liikumme.
Lopuksi tarvitsemme uuden kuvittelua, visioita elämästä kestävyysmurroksen jälkeen ja myös tässä tieteellä on rooli. Mitä uudenlainen yhteiskunta voisi oikeasti tarkoittaa?
Kuvat: Annukka Pakarinen
