Suot ovat tärkeitä Suomelle. Siksi yhdenkin suon häviämisestä pitää olla huolissaan, kirjoittaa Maija Lassila.
Nesslingin Säätiö järjestää 21.–22.3.2017 Water at Risk -symposion, jossa etsitään ratkaisuja maailman vesikriisiin. Symposion kunniaksi julkaisemme säätiön apurahansaajien vesiaiheisia kirjoituksia.
”Alussa olivat suo, kuokka ja Jussi”. Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian (1959–1962) alkusanat ovat varmasti painuneet monen suomalaisen mieleen. Rovastin renkipojan Jussin haave on kuivata pappilan suo ja raivata maata perustaakseen itselleen torpan. Vähä vähältä Jussi ja hänen vaimonsa Alma rakentavat omaehtoisen elämän perustukset. Soiden raivaaminen on ollut suomalaisessa yhteiskunnassa edistyksen, rakentamisen ja talouskasvun yksi ilmenemismuoto. Suomessa suot eivät ole tarjonneet samanlaisia romanttisia kansallismaisemia kuin järvinäkymät korkealta kallion laelta tai tyrskyiset selät merenrannikolla. Suot ovat olleet uurastuksen, raivaamisen ja talouskehityksen maisemia.
Satojen vuosien aikana soita on hyödynnetty esimerkiksi raivaamalla niitä maatalouteen ja niistä on saatu turvetta kotitarpeiksi. Alun perin noin kolmasosa koko maan pinta-alasta oli suota. Yli puolet tuosta suoalasta on metsätalous hävittänyt. Metsänkasvatusta varten soiden ojittaminen 1900-luvun loppupuolella muuttui intensiivisemmäksi. Jäljellä olevien ojittamattomien soiden osuus on nyt noin neljä miljoonaa hehtaaria ja ne sijaitsevat suurimmaksi osaksi Lapissa.
Soiden luonnon perusta on häiriintymätön veden kierto, joka ylläpitää suon oman kasvualustan, turpeen, syntymistä. Ympäristöministeriön soidensuojelutyöryhmän raportin (2015) mukaan Suomen soiden tila on vakavasti heikentynyt. Niiden lajiston uhanalaistuminen on kasvanut, ja Etelä-Suomen suotyypeistä suurin osa on uhanalaisia.
Soidensuojelu on Suomessa hankalaa. Nykyinen hallitus on leikannut luonnonsuojeluohjelmien toteutukseen tarkoitettuja määrärahoja ennätyksellisen paljon. Kun valtion talousarviossa vuonna 2015 määräraha oli n. 48,8 miljoonaa euroa, niin vuonna 2016 määräraha oli n. 18,5 miljoonaa euroa vuodessa.
Viiankiaapaa uhkaa suuryritys
Maailmanlaajuisesti vertaillen Suomessa on paljon märkiä soita, joihin on sitoutunut valtava määrä vettä. EU:ssa märät aapasuot, joiden keskeinen esiintymisalue on Suomi, on luokiteltu erityisen tärkeäksi luontotyypiksi. Avarilla aapasoilla suon keskiosa on alempana kuin sen reunat ja vesi valuu kohti keskustaa. Turve on ravinteikasta ja sulamisvedet tuovat lisäravinteita keväisin.
Viime kesänä tein väitöskirjatutkimukseeni kenttätyötä Sodankylän läheisellä Viiankiaavan suolla. Viiankiaapa kuuluu Keski-Lapin aapasuovyöhykkeeseen, joka on Metsähallituksen kartoitusten mukaan tärkeä kokonaisuus pohjoisen kosteikkoluonnon suojelussa. Keski-Lapin aapasuot ovat sekä eläin- että kasvilajistollisesti merkittäviä ja monen uhanalaisen lajin esiintymisalueita. Viiankiaapa on ollut tärkeä alueen kylien kulttuurihistoriassa. Läheisen Kersilön kylän asukkaat tekivät ennen vanhaan sen niityillä heinää.
Edelleen ihmiset marjastavat, metsästävät ja kalastavat suolla ja liikkuvat siellä pitkospuureittiä pitkin. Suolla on myös poronhoitoa. Viiankiaapa kuuluu soidensuojeluohjelmaan ja Natura 2000 –verkostoon.
Viiankiaavan alta on löytynyt harvinaisen suureksi arvioitu malmiesiintymä. Anglo American -yhtiö tekee Viiankiaavalla ja Kersilön kylän alueella malminetsintää. Mahdollinen kaivos olisi lupa- ja valitusprosessien jälkeen mahdollista rakentaa 10–15 vuoden päästä. Jotta kaivos voidaan rakentaa, on poikkeusjärjestelyllä löydettävä korvaava alue tai alueita kaivoksen myötä menetettävälle Natura-alueelle.
Onko yhdellä suolla merkitystä?
Kuinka sitten korvata yksi pohjoissuomalainen suo? Tapaus herättää pohtimaan luonnon korvattavuutta ja korvaamattomuutta valtion politiikassa ja globaalissa tilanteessa, jossa ollaan vastakkain ennennäkemättömän ihmisen aiheuttaman lajien sukupuuttoaallon kanssa. On ristiriitaista ajatella, että suon alta löytyvä malmilöytö on korvaamaton, mutta suo itsessään korvattava, tyhjä paikka. Suomella on kansainvälisellä tasolla selkeä rooli pohjoisen luonnon jatkuvuuden turvaamisessa ja sen lajien katoamisen estämisessä.
Ympäristöministeriön soidensuojelutyöryhmän raportin (2015) mukaan soidensuojelua tulisi pikemmin edistää ja tehdä ojitetuilla soilla ennallistavia toimia. Jos uhanalaiset lajit häviävät yhdeltä alueelta, missä on niille seuraava paikka? Entä tarvitseeko noista lajeista välittää, jos toisessa vaakakupissa painavat työpaikat, kunnan kasvavat verotulot ja kaivosyhtiön kasvu?
Viimeaikaisissa yhteiskunta-, kulttuuri- ja taideteorioissa ”antroposeenistä”, sukupuutosta, luonnosta ja kapitalismista on noussut yhä laajemmin esiin ajatus muista lajeista osana arvoja ja politiikkaa. Esimerkiksi sukupuutto tunnistetaan yhteiskunnallisena ja kulttuurisena yhtä lailla kuin biologisena ja ekologisena ilmiönä.
Ursula Heise esittää teoksessaan Imagining Extinction: The Cultural Meanings of Endangered Species (2016), kuinka länsimaiden historiassa syntyneet käsitykset tiettyjen lajien tai luontotyyppien arvosta ovat muovanneet käsityksiä sukupuutosta kaukaisiin ja suuriin nisäkkäisiin kohdistuvana tragediana ylitse muiden. Yhdenlaiset käsitykset peittävät alleen muita tapoja ajatella sukupuuttoa kokonaisvaltaisena nykyajan eettisenä ja yhteiskunnallisen järjestymisen ongelmana ja ihmistä moraalisesti sitovana asiana. Kauhistelun sijaan tarvitaan Heisen mukaan keskustelua arvoista. On syvällisesti kysyttävä, mikä on ihmisten vastuu niissä ekologisissa, taloudellisissa ja geopoliittisissa prosesseissa, jotka ovat sukupuuttoaallon aiheuttaneet eri puolilla maailmaa? Tarvitaan monilajista oikeudenmukaisuutta ja empatiaa, mikä merkitsee poistumista ihmiskeskeisestä ajattelusta ja äänen antamista muille lajeille kuin ihmiselle, huomion kiinnittämistä aiemmin huomaamattomiin lajeihin ja paikkoihin.
On voitava luoda ja kuvitella muita maailmoja kuin tämä yksi, jossa taloudella ja luonnosta haalitulla vauraudella on suurin merkitys. Sortumatta romantisointiin voidaan tunnistaa, kuinka esimerkiksi Andien alueella alkuperäiskansojen ”maaolennot”, järvet ja vuoret, ovat tulleet mukaan poliittiseen keskusteluun valtiotasolla. Uudessa-Seelannissa Whanganui-joki sai juuri laissa ihmisoikeuksia vastaavan aseman. Luonnontieteet tuottavat jatkuvasti uutta tietoa niin eläinten kuin kasvien kommunikaatiosta, sosiaalisista maailmoista ja älykkyydestä. Eri alojen taiteilijat kuvittelevat ja luovat ei-ihmiskeskeisiä tarinoita ja tulevaisuuksia. Nämä ei-ihmiskeskeiset maailmat ovat aina olleet olemassa rinnallamme.
Hyvinvointi on edistyksellisessä yhteiskunnassa rakennettava muulla tavoin kuin antautumalla ”yhden maailman” logiikan valtaan. Suomi ei ole erillinen saareke maapallon elävässä kokonaisuudessa. Talouskasvua ei tule ottaa ainoaksi päämääräksi ilman arvokeskustelua siitä, mitä luonnonvarojen hyväksikäytön halutaan yhteiskuntaan tuovan ja mitä sen halutaan ratkaisevan. Rinnalle on otettava toinen keskustelun taso: Mikä on muiden lajien asema, ääni ja oikeutus olemassaoloon ihmisten pyrkimysten rinnalla. Voimme aloittaa yhä harvinaisemmaksi käyvästä luontotyypistä, pohjoisen märistä soista.
Kirjoittaja Maija Lassila on tohtorikoulutettava Helsingin yliopiston Poliittisten, yhteiskunnallisten ja taloudellisten muutosten tohtoriohjelmassa.
Tilaa uutiskirjeemme
Tilaamalla uutiskirjeemme pysyt ajantasalla ja saat uusimmat artikkelit suoraan sähköpostiisi.
