Black Friday ja joulusesonki. Jos oikein pinnistelee, voi mielessään kuulla maapallon natisevan liitoksissaan. Planeettamme on tuhon partaalla, mutta suuri osa ihmisiä murehtii joululahjaostoksia. Miten tämä voi olla mahdollista? Kysymykseen vastaa apurahansaajamme Mikko Puumala.
Eettisessä mielessä joululahjoihin kiteytyy syy siihen, miksi ilmastonmuutoksen torjunta on niin vaikeaa yksilötasolla: toisaalta monesta tuntuu väärältä kuormittaa maapalloa turhilla ostoksilla (kukaan ei varsinaisesti tarvitse sitä uusinta mehustuskonetta), ja toisaalta tuntuu väärältä olla muistamatta itselle rakasta ihmistä lahjalla.
Tämä korostuu lasten kohdalla. Monessa jouluaiheisessa tarinassa käsitellään tragediaa lahjoja vaille jääneistä lapsista. Lehtijutuissa kerrotaan köyhien lapsiperheiden tukalasta tilanteesta: jääkö lahjat lapsilta tänä jouluna saamatta? Jos ilmastosyistä et hanki lahjaa sukulaislapselle, voit saada osaksesi jopa paheksuntaa.
Miksi tuntuu pahemmalta jättää lahja kaupan hyllyyn kuin kuormittaa ympäristöä? Tämä johtuu osittain moraalipsykologiastamme. Pettymys lapsen kasvoilla herättää paljon voimakkaampia moraalitunteita kuin puhe puolentoista asteen ilmaston lämpenemisestä. Lisäksi oman toiminnan ja sen vaikutusten syy-seuraussuhde on helpommin havaittavissa. Kun jätän lahjan ostamatta, petän jonkun lapsen odotukset. Sen sijaan on vaikea arvioida, minkä ympäristöhaitan vältän, kun jätän lahjan ostamatta.
Osittain ongelma selittyy myös sillä, että ilmastonmuutos on luonteeltaan yhteisötason ongelma. Yhden lahjan ostamatta jättäminen ei vaikuta suuntaan eikä toiseen, mutta jos kaikki ostaisivat yhden lahjan vähemmän, sillä olisi jo merkitystä. On vaikea selittää puolisolle, miksi juuri hänen lahjansa kaupan hyllylle jättäminen oli ilmaston kannalta merkittävää.
Mitä Odysseus tekisi?
Moraalipsykologiasta kiinnostuneet ilmastoeetikot puhuvat tällaisissa tilanteissa motivaatiokuilusta (motivational gap). Tiedämme, että myös henkilökohtaisia päästöjä pitäisi vähentää, mutta emme motivoidu tekemään sitä. Kun tällainen tahdon heikkous tiedostetaan, voisimmeko jollain tavalla ennaltaehkäistä omaa haitallista toimintaamme? Jon Elster pohti tätä mahdollisuutta antiikin tarinan kautta kirjassaan Ulysses and the Sirens: Studies In Rationality And Irrationality (ilmastoeetikon joululahjavinkki!).
Muinaisessa tarinassa Ulysses, eli suomennettuna Odysseus, haluaa seikkailuillaan kuulla seireenien laulun. Hän kuitenkin tunsi tarinat laulun pauloihin joutuneista merimiehistä, jotka eivät voineet vastustaa kiusausta suunnata kohti laulua – ja lopulta omaa tuhoaan. Niinpä Odysseus käski miehistöään tukkimaan korvansa mehiläisvahalla ja sitomaan Odysseuksen laivan mastoon, jotta hän voisi kuulla laulun turvallisesti.
Odysseus oli legendaarinen seikkailija, mutta hän silti tunnusti olevansa kuten muutkin merimiehet – hän ennakoi, ettei myöskään pystyisi vastustamaan kiusausta. Hän tunnisti ja tunnusti oman rajallisuutensa ja antoi vieläpä muiden rajoittaa omaa vapauttaan.
Kuka asettaa rajat lahjahullutukselle?
Kun tunnemme ihmisen moraalipsykologiset rajoitteet, pitäisikö meidänkin pyrkiä ennalta rajoittamaan itseämme? Olisiko Odysseuksen viisautta asettaa luottokortin ostorajat alas tai lahjoittaa valtaosa joulukuun tilistä hyväntekeväisyyteen, ettei joutuisi lahjahullutuksen pauloihin?
Demokratiassa meillä on myös mahdollisuus kollektiivisesti sitoa itsemme. Voimme äänestää ja vaikuttaa siten, että toimintaamme ohjattaisiin ympäristön kannalta järkevämpään suuntaan – silloin kun emme siihen itse pysty.
Mikko Puumala on filosofian jatko-opiskelija Turun yliopistossa ja hän työstää väitöskirjaansa ilmastoetiikasta Nesslingin Säätiön apurahalla. Hän toivoo, että joku ulkopuolinen taho hillitsisi myös hänen lahjanostovimmaansa.
