Merimetsojen runsastuminen ja sen myötä lisääntyneet haittakokemukset ovat kuumentaneet mökkiläiset, paikalliset asukkaat, kalastajat, kunnallispoliitikot, SYKE:n tutkijat, ELY:n virkamiehet, sekä viimeisimpänä kansanedustajat Kristiina Salosen (sd.) ja Anna-Maja Henrikssonin (r.), jotka ovat vaatineet merimetsoa riistalajiksi. Samanaikaisesti keskusteluihin ovat nousseet kesän susivahingot. Talven tulon myötä lisääntyvät havainnot susien liikkumisesta asutuksen lähellä. Vuodenvaihteen jälkeen suden kannanhoidollinen metsästys tulee räjäyttämään sosiaalisen median.
Ympäristötoimittaja Jami Jokinen pohtii kolumnissaan merimetsovihaa ja niputtaakin merimetsot kirjoituksessaan yhdessä susien kanssa sijaiskärsijöiksi, joihin kohdistuu itse aiheen ulkopuolelta aiheutuvaa pahaa oloa. Nämä ulkopuoliset pahanolon lähteet jäävät kysymysmerkiksi, mutta Jokinen on oikean äärellä todetessaan, että merimetson runsastuminen on muuttanut sitä ympäristöä, johon ihmiset ovat tottuneet.
Niin merimetsojen kuin susienkin uudelleen levittäytyminen on muuttanut sitä ympäristöä, jonka ihmiset ovat vuosikymmenien ja -satojen aikana rakentaneet ja muovanneet itselleen tutuksi ja turvalliseksi. Merimetson ja suden kanssa elintilansa jakavat paikalliset ihmiset käyvät nyt kamppailua siitä, miten reviiri tilallisesti jaetaan, ja kummalla osapuolella on oikeus paikallisiin luonnonvaroihin, kuten kaloihin tai metsän riistaan. Viime vuosikymmenien suojelusopimusten sitoumukset ovat haastaneet monivuosisataisen totutun tavan harventaa haitallisiksi koettujen eläinten lukumäärää. Syntyneen ympäristökonfliktin osapuolina ovat ihmiset keskenään.
Paikalliset asukkaat ovat turhautuneet susikannan hoidosta päättävien viranomaistahojen toimiin. Ihmiset ovat kokeneet, että heiltä on poistettu vaikutusmahdollisuudet ja heidät on syrjäytetty heidän omaa arkeaan koskevasta päätöksenteosta. Ylhäältä alaspäin tapahtuva viranomaissääntely pohjaa teknis-biologiselle tiedolle annettuun ylivoimaan paikallisten ihmisten arkikokemuksiin verrattuna, ja tällä sääntelyllä määritellään, minkälaiseen ympäristöön ihmisen on elämisensä sovitettava.
Paikallisten ihmisten oman tilan hallinnan ovat haastaneet myös suojeluaatteen eri sidosryhmät. Sellaisetkin tahot, joiden oma elinympäristö on jossain aivan muualla. Kansalaisten oikeus hakea muutosta ympäristöä koskeviin päätöksiin on ollut ahkerasti käytössä. Paikallisten asukkaiden turhautumisen tunne ja haitaksi koettujen lajien läsnäolon vastustus on kuitenkin jotain sellaista, jota ei poisteta valitusmenettelyllä tai asennekasvatuksella. Tähän turhautumiseen voidaan kuitenkin vaikuttaa antamalla ihmisille oikeus vaikuttaa elinympäristöään koskeviin asioihin.
Kuten Jokinenkin kolumnissaan on huomannut, susien kannanhoidollisia lupia on myönnetty nimenomaan ihmisten rauhoittelemiseksi. Tämä rauhoittelu ei ole sanahelinää, vaan sillä on syvempi merkitys. Ihmisellä on biologis-psykologinen perustarve olla vuorovaikutuksessa ympäristönsä ja siihen liittyvien objektien, kuten vaikkapa susien tai merimetsojen, kanssa. Ihmisellä on myös luontainen tarve puolustaa reviiriään ja tuntea perin pohjin alueelleen kuuluvat tai sille satunnaisestikin poikkeavat objektit. Näiden tarpeiden tyydyttäminen takaa sen, että ihminen on ympäristössään kotonaan, tuntee olevansa osa elinympäristöään ja kykenee rentoutumaan siinä.
Janni Salminen on tarkastellut pro gradu-työssään viime vuosikymmeninen kiivasta merimetsokeskustelua. Jo merimetsoa luonnehtivia nimityksiä tarkastellessa käy selväksi, että yhteiselo on haastavaa. Kukapa ei haluaisi vaikuttaa siihen jakaako, ja miten jakaa, elinympäristönsä saariston gangsterin kanssa. Susi puolestaan suurpetona haastaa ihmisen kokemuksen turvallisesta elinympäristöstä äärimmilleen.
”Meitähän ei haittaa, jos merimetsot rikkovat vähän puita ja värjäävät kiviä, mutta se saaste ja haju.” toteaa paikallinen asukas Merikarvia-lehdessä Suomen suurimmasta merimetsoyhdyskunnasta Satakunnan Lankoslahdella. Hänen on vaikeaa tuntea muuttunutta ympäristöä omakseen. Poikkeuslupien myöntöperusteissa nojataan kuitenkin ekologisiin ja taloudellisiin mittareihin, ja luonnontiede yksin asettaa meille ne raamit, joilla suojelutoimenpiteiden onnistumista mitataan. Samanaikaisesti eläinten itseisarvo ja merkitys luontomme monimuotoisuudessa ovat nousseet valtaapitäviksi käsitteiksi ja jalkautuneet kansainvälisistä suojelusopimuksista sidosryhmäneuvotteluihin ja vähitellen jopa tavallisten kansalaisten puheenparteen. Tämä suojelun teknis-biologiseen tietoon pohjautuva päätöksenteko sivuuttaa täysin paikallisten asukkaiden kokemusmaailman jättäen näin huomioimatta kestävän kehityksen peruslähtökohdan, joka pohjaa ekologisten, taloudellisten ja sosiaalisten tekijöiden kiistattomaan riippuvuussuhteeseen.
Syntyneen ympäristökonfliktin hoitaminen on välttämätöntä ja sen ensimmäisinä askeleina tulee kaventaa kuilua viranomaisen ja kansalaisten välillä. Viranomaisten tulisi osoittaa olevansa kansalaisen asialla, eikä heitä vastaan. Hallinnon kielen tulee kohdata kansalaisten kielenkäyttö. Riistahallinto on osannut vastata tähän haasteeseen. Rauhoitettujen riistaeläinten pyynnin poikkeuslupamenettely on kattavasti kuvattu, ja lomakkeet ohjeineen ovat tarjolla verkossa. Sen sijaan ympäristöhallinto ei vaikkapa merimetson kohdalla vapaaehtoisesti tarjoa verkkosivuillaan lomakkeita tai opastusta, ja jättää näin hakemuksenlaatijan omilleen. Perusteellisesti ja oikein tehty hakemus on edellytys sille, että viranomainen voi tehdä vastuullisen hallintopäätöksen, joko myönteisen tai kielteisen mutta kuitenkin sellaisen, jonka jäljiltä ei jää neuvontapalvelun puutteeseen turhautuneita luvanhakijoita.
Lainsäätäjän on puolestaan osattava erottaa se, mikä on biologisen tiedon merkitys päätöksenteossa, ja missä määrin tulee käyttää muita mittareita pohdittaessa suojelun onnistumista. Lajiemme suojelu on siinä vaiheessa turvallisissa käsissä kun ymmärretään, ja lainsäädännölläkin se mahdollistetaan, että todellista suojelua on antaa kansalaisille oikeus hallita ympäristöään. Joskus se tarkoittaa myös yksilöiden tappamista koko lajin säilyttämisen nimissä. Lisäksi on hyvä muistaa, että vaikka hallinto-oikeudet ovat kiistatta juridiikan asiantuntijoita, vaatii kestävän kehityksen turvaaminen syvällistä ymmärrystä ihmisen tarpeista myös säädöstekstien ulkopuolelta.
FT Mari Pohja-Mykrä
mari.pohja-mykra(at)helsinki.fi
Kirjoittaja työskentelee tutkijatohtorina Ruralia-instituutissa Helsingin yliopistossa ja hänen tutkimustaan ”Luonnonsuojelun toimijoiden ja toimien revisio – suojelun sosiaalisen kestävyyden vahvistaminen” rahoittaa Nesslingin Säätiö.
Tilaa uutiskirjeemme
Tilaamalla uutiskirjeemme pysyt ajantasalla ja saat uusimmat artikkelit suoraan sähköpostiisi.
