Resonanssi on myötävärähtelyä, koettua yhteyttä ja vastavuoroisuutta itsemme ja maailman välillä, kirjoittaa ympäristösosiologi Marja Mesimäki. Resonanssi edellyttää pysähtymistä, kyseenalaistamista, saavutusten piiskaaman mielemme rauhoittamista näkemään maailma ympärillämme. Tunnistammeko elonkehän värähtelyn taajuuden ja voimakkuuden?
Kävelemme kaupunkimetsässä, ystäväni, koreografi Ninni Perko ja minä. Ties kuinka monetta kertaa näitä samoja hiekkapolkuja valtavien kuusten keskellä, joen varressa, kallioiden katveessa, etsien sanoja ja väyliä tieteen ja taiteen kohdata. Hengitämme syvään, sivelemme vanhojen kuusten ryhmyisiä runkoja. Täällä on vielä metsän tuntu, alati kapenevassa kulississa. Lahdenväylä kohisee taustaäänenä, taukoamattomana mekaanisena koskena. Rakennusten rykelmät nousevat kallioille neliskulmaisina torahampaina. Todistamme ihmisen muovailemaa muutosta, kädenjälkeä maisemassa, raivattua, rakennettua, muokattua, järjestettyä. Puut on kaadettu. Aluskasvillisuus on poistettu. Kalliot on puhdistettu ampumaradan lyijyhauleista viimeistä koloa myöden. Pihoille on tuotu kunttaa, metsänpohjaa jostain muualta, rakennettu häivähdys metsästä kapeisiin betonikanjoneihin.
Sosiaalinen konstruktionismi. Todellisuutta rakentamassa.
Kulmikkaan raivatun ja rakennetun kontrasti lohdullisen luonnonympäristön kanssa, sanat toisillemme muokkaavat ja rakentavat mielenmaisemaamme. Kuulen Ninniltä taiteen ja kulttuurin väkevistä voimista muuttaa maailmaa. Innostun taiteesta kestävän kehityksen moottorina – toivon puolustajana, ravistelevien ajatusten herättäjänä, pysäyttäjänä, voimaannuttajana. Ninni poimii ajatuksiinsa tarinoitani mikrobeista ja selkärangattomista eläimistä, joita kollegani yliopistolla tutkivat, luonnon monimuotoisuudesta, karismaattisesta megafaunasta, hajottajista, kuudennesta sukupuuttoaallosta. Rakennamme identiteettejämme, käsityksiä itsestämme tutkijana ja taitelijana, naapureina, ystävinä, yhteiskunnallisina toimijoina. Riudumme yhdessä tuskassa ja ahdistuksessa, hengähdämme toivossa ja ratkaisuissa. Voisiko rakentaa, edes hetkeksi, myötäelävän sylin, joka kantaisi mielen ja kehon valoon, tuudittaisi, lohduttaisi, antaisi voimaa toimia, yhdessä muiden kanssa?
Resonanssinen symbioseeni – myötävärähtelevä yhdessä elämisen aikakausi?
Saksalainen sosiologi Hartmut Rosa puhuu resonanssista vieraantumisen vastakohtana (Resonance: A Sociology of Our Relationship to the World, 2019). Resonanssi on myötävärähtelyä, koettua yhteyttä ja vastavuoroisuutta itsemme ja maailman välillä, vastavoima äärimmäisyyksiin kiihdyttämällemme nopeiden elämysten yhteiskunnalle. Brittiläisen yhteiskuntatieteilijä Anthony Giddensin kielikuvaa käyttäen, modernin kliimaksia elävä yhteiskuntamme on Juggernaut, tuhokone, jolla rymistelemme eteenpäin tuottaen laajempia, syvällekäyvempiä ja voimakkaampia muutoksia kuin koskaan aiemmin. Taustalla väijyvät apokalyptiset uhkakuvat ydinsodasta ekokatastrofiin.
Resonanssi edellyttää pysähtymistä, kyseenalaistamista, saavutusten piiskaaman mielemme rauhoittamista näkemään maailma ympärillämme. Tunnistammeko elonkehän värähtelyn taajuuden ja voimakkuuden? Miten tahdistamme värähtelymme yhdeksi muun luonnon värähtelyn kanssa? Miten viritämme mielemme ja kehomme niin herkiksi, että aistimme sen käskemättä, myötäeläydymme siihen, sulaudumme yhdeksi sen kanssa – myötävärähtelemme?
Panu Pihkala kirjoittaa Silentopian aiemmassa blogissa symbioseenista, antroposeenia seuraavasta myötäelämisen, yhdessä elämisen ja yhdessä tuntemisen aikakaudesta. Lisään siihen vielä myötävärähtelyä. Syntyykö resonanssin herättämästä tunteesta teko? Miten metsä vastaa?
Koreografi Ninni Perkon ohjaama vimmainen ja herkkä, ympäristökriisiin kehollisesti pureutuva Silentopia myötävärähtelee yleisönsä kanssa keväällä 2022 Espoon kaupunginteatterissa. Teoksessa tutkijat, tanssijat ja muusikot resonoivat toistensa välineiden – tiedon, musiikin ja liikkeen – kautta ritualistisilla reiteillä.
Kuva: Susanna Lehvävirta
Marja Mesimäki on kaupunkiympäristöjen kestävään kehitykseen erikoistunut ympäristösosiologi. Hän on perehtynyt erityisesti luonnon monimuotoisuutta lisäävien luontopohjaisten ratkaisujen käyttöön ilmastonmuutoksen torjumisessa ja siihen sopeutumisessa kaupunkialueilla sekä ihmisten kokemuksiin ja odotuksiin niistä.
Silentopian toteuttavat yhteistyössä Tanssiteatteri Sivuun Ensemble, Espoon Kaupunginteatteri ja April Jazz -festivaali. Teoskokonaisuus toteutetaan Maj ja Tor Nesslingin Säätiön, Niilo Helanderin Säätiön, Taiteen edistämiskeskuksen, Helsingin kaupungin ja Espoon kaupungin tuella. Teokseen liittyviä tekstejä julkaistaan Ratkaisuja-blogissa noin kerran kuussa ensi-iltaan saakka. Kirjoittajina ovat arvotutkija Jaakko Kaartinen, muurahaistutkija Unni Pulliainen, ympäristösosiologi Marja Mesimäki ja ympäristöteologi Panu Pihkala.
