Miten kasvatamme uudet sukupolvet elämään kestävyydenjälkeisellä aikakaudella? 

Millaista on elämä kestävyydenjälkeisellä aikakaudella? Entä miten esimerkiksi koululaitoksen pitäisi valmistaa nuoret sukupolvet aivan uudenlaiseen maailmankuvaan? Väitöskirjatutkija Pasi Takkinen on tehnyt ensimmäisen kirjallisuuskatsauksen kestävyydenjälkeisyyden (post-sustainability) käsitteeseen ja pohtii blogitekstissään, mitä tämä tieteenalojen rajat ylittävä teema voi tarkoittaa esimerkiksi suhteessamme teknologiaan.

Teksti: Pasi Takkinen
Kuva: Jonne Renvall / Tampereen yliopisto

Kasvatuksessa yhteiskunta osoittaa, millaiseen tulevaisuuteen se todella uskoo. Nykyinen kasvatusfilosofinen ja -tieteellinen ajattelu tiedostaa ja sanoittaa erittäin selkeästi, että olemme pahenevien ekokriisien kynnyksellä. Silti moni kasvatusajattelija katsoo, että kasvatusinstituutiot, kuten koululaitos, ovat nykyisellään viritetty palvelemaan kestämätöntä kasvutaloutta ja uusintamaan sen taustalla olevaa maailmankuvaa. Moni alaa tuntematon ei ehkä ole huomannut, mutta kasvatuksen parissa väännetään juuri nyt kättä siitä, millaiseen tulevaisuuteen nuoria sukupolvia olisi kasvatettava. Muistuttavatko seuraavat vuosikymmenet 1900-luvun edistyskertomusta, vai jotain aivan muuta? 

Filosofi Veli-Matti Värrin mukaan oikeastaan koko ekokriisien aikakausi ja sen edellyttämä kestävyyssiirtymä pitäisi nähdä ennen kaikkea kasvatuksellisena haasteena. Koko kulttuuri ja jokainen kansalainen on suuren oppimishaasteen edessä. Ehkä suurin oppimishaaste on poisoppiminen: siis oppiminen pois virheellisistä ajatuksista kuten siitä, että kestävyyttä voi ostaa rahalla, tai että sitä voi valmistaa tehtaissa. Kestävyystutkimuksen näkökulmasta mikään yksittäinen ihmeratkaisu ei tuo kestävyyttä, joten edessä on kulttuurisen ja maailmankuvallisen oppimisen haaste, jossa keskeistä on nöyrtyä ja arvioida uudelleen ihmisen suhdetta maailmaan. 

Toivoisin, että kasvatusajattelun syvälliset ja rohkeat teemat tulisivat myös laajemmin kulttuuriseen tietoisuuteen. Taannoinen koululaisten ilmastolakkoliike muistutti, että koulun penkille pitäisi lasten sijaan laittaa jääräpäiset aikuiset, jotka eivät suostu näkemään vanhaan todellisuuskuvaan ilmestyneitä murtumia.

Mitä tarkoittaa kestävyydenjälkeisyys?

Kestävyydenjälkeisyys (post-sustainability) tarkoittaa sitä, että kestävyys ei ole enää edessäpäin, vaan nyt on elettävä kestämättömyyden kanssa. Kyseessä on ylirajaisesti eri tieteenaloilla yleistyvä diagnoosi. Tieteenaloille, kuten kasvatukselle, tämä on huomattava paradigmamuutos. Kestävyydenjälkeinen kasvatusajattelu voi esimerkiksi kysyä, mitä on hyvä elämä ekokriisien aikakaudella, ja miten se eroaa aiemmista käsityksistä. Tai kuinka pitäisi suhtautua digitaaliseen opetusteknologiaan, joka kytkeytyy rakenteellisesti ylikulutukseen sekä globaaleihin ekologisesti ja sosiaalisesti epäoikeudenmukaisiin rakenteisiin. Moni vanha itsestäänselvyys, kuten käsitys hyvän elämän edellytyksistä tai teknologian hyödyllisyydestä, ei enää ongelmitta pidä paikkaansa.

Tässä mielessä kestävyydenjälkeisyys merkitsee juurikin poisoppimista. Jos kestävyys tarkoitti monelle sitä, että viime vuosikymmenten kehitys jatkuu, mutta vain ‘kestävästi’ tai ‘vihreästi’, niin kestävyydenjälkeisyys tarkoittaa epäjatkuvuutta. Toisin sanoen tulevaisuus ei välttämättä ole menneiden vuosikymmenten lineaarista jatkumoa, ja edistysnarratiivi voi korvautua traagisemmilla sävyillä.

Vaikka kestävyydenjälkeisyys on monien tieteenalojen jakama diagnoosi, niin katsausartikkelissani (Takkinen 2025) osoitan, että kaikkein vilkkaiten sitä teoretisoidaan kasvatuksen kentällä. Tässäkin mielessä kasvatuksellinen ja filosofinen viitekehys voisi olla tarpeen myös itse kestävyystutkimuksessa, sillä harva tutkimusala antaa tutkijoille eksistentiaalisia valmiuksia kohdata ja käsitellä ekokriisien kaltaisia maailmankuvallisia muutoksia.

Suhteemme teknologiaan ei ole kestävällä pohjalla

Heti väitöskirjatutkimukseni alettua vuonna 2020 Nature-lehti julkaisi artikkelin, jonka mukaan  tuntemassamme maailmankaikkeudessa on enemmän teknologiaa kuin elämää. Tarkemmin sanottuna, planeettamme teknosfäärin massa on jo suurempi kuin biosfäärin massa. Ihmiskunnan teknologinen toimeliaisuus on – hallitsemattomien ja ennustamattomien sivuvaikutustensa takia – luonnonvoiman kaltainen planeettaa muokkaava mahti ja ekologisten kriisien keskeinen syy. Tämä teknologiaperäinen muutos tunnetaan nimellä antroposeeni, ihmisen aikakausi.

Kuitenkin, ympäristökeskustelun ja -kasvatuksen keskeiseksi teemaksi on vakiintunut ihmisen luontosuhde, eikä teknologiasuhteesta juuri puhuta. Tämän epäsuhdan esiin tuominen on väitöstutkimukseni keskeinen tavoite. Teknologia on ollut eräänlainen itsestäänselvyys, jota ei juuri ajatella. Yleisen näkemyksen mukaan teknologia vain jatkaa edistymistään, ja ratkaisee ihmiskunnan eteen tulevat ongelmat. Mutta sekä tekniikanfilosofia että uusin kestävyystutkimus kehottavat tarkastelemaan tätä oletusta kriittisesti. Nykyään monet teknologiat ovat osana muodostamassa kestämättömiä ja ekososiaalisesti epäoikeudenmukaisia kulttuurirakenteita. Onneksi tästä on alettu puhumaan yhä enemmän kasvatusajattelijoiden parissa: digi-hypeä on seuraamassa krapula.

Teknologiasuhteesta olisi alettava puhumaan sekä kasvatuksessa, mutta myös laajemmin koko yhteiskunnassa. Yhteisartikkelissamme kasvatusfilosofi Jani Pulkin kanssa kysymme, millaisten teknologioiden kanssa Maan asuttaminen voi jatkua myös tulevina vuosisatoina ja -tuhansina? Tänään rakennettu teknologia määrittää, millaisessa maailmassa tulevat sukupolvet elävät. Teknologiantutkija Steven Jacksonin mukaan nykyiseen tapaan rakentamamme teknologinen maailma tulee pian olemaan särkynyt maailma (broken world) niin teknologian kuin luonnonkin osalta.

Väitän, että vastuullinen ja kestävä kasvatus vaatii käsityksen kestävästä teknologiasuhteesta.