Vallitsevan mediakeskustelun perusteella saattaa syntyä kuva, että luonnon monimuotoisuuden väheneminen on tunnustettu vakava tosiasia, uusi ilmastonmuutos. Valtaosa suomalaisista metsänomistajista on eri mieltä. Ihminen on taitava kiertämään ja muokkaamaan viestejä, jotka aiheuttavat säröjä omaan maailmankuvaan, kirjoittaa tutkija ja apurahansaajamme Tuomo Takala.
Erimielisyys paljastui kansallisessa metsänomistajakyselyssä, joka toteutettiin Helsingin yliopiston ja Itä-Suomen yliopiston monitieteisenä yhteistyönä Nesslingin Säätiön tuella. (Tutkimus Discursive barriers to voluntary biodiversity conservation: The case of Finnish forest owners on parhaillaan (8.6.2021) vertaisarvioinnissa.)
Lajikatosokeus kumpuaa syvältä maailmankatsomuksesta. Se ei johdu tiedonsaannin ongelmista, vaan siitä miten epämieluisaa tietoa käsitellään oman pään sisällä ja yhdessä samanmielisten kanssa.
Tutkimuksessa tunnistettiin kolme erilaista tapaa, joilla metsänomistajat hälventävät lajikatopuheen aiheuttamia epämiellyttäviä tuntemuksia.
Osa näkee sen ympäristöaktivistien strategisena aseena, tietoisena yrityksenä horjuttaa metsätaloutta. Osa ottaa sovittelevamman kannan ja korostaa kaikkien metsänkäyttömuotojen harmoniaa. Lajikato ja moderni monitavoitteinen metsätalous muodostavat tällöin mahdottoman yhtälön. Harvinaisin hälventämisen tapa on sulkea lajikatopuhe kokonaan pois omasta elämänpiiristä.
Myös tämä teksti herättää varmasti vastareaktioita, onhan lajikato sen kyseenalaistamaton lähtökohta.
Vain joka viides suomalainen metsänomistaja tunnistaa metsien monimuotoisuuden vähenemisen ja on siitä huolissaan. Huoleen yhdistyy vankka tietämys siitä, mitä pitäisi ensi sijassa tehdä: reilusti lisää vanhoja metsiä ja lahopuujatkumo kuntoon.
Ongelmalle nimi
Lajikatosokeuden vähentäminen on merkittävä ympäristöpoliittinen haaste, johon ei olla vielä kunnolla herätty. On luotettu liikaa siihen, että tieto lisäisi tuskaa ja johtaisi huolenpitoon. Ihminen on kuitenkin taitava – yksin ja yhdessä – kiertämään ja muokkaamaan viestejä, jotka aiheuttavat säröjä omaan maailmankuvaan.
Kun ongelman juuret ovat syvällä maailmankatsomuksessa, ei metsänomistajien syyllistäminen ole myöskään ratkaisu. Se vain edistää lajikatopuheen mieltämistä vihreänä propagandana. Myös tämä teksti herättää varmasti vastareaktioita, onhan lajikato sen kyseenalaistamaton lähtökohta.
Lajikatosokeudesta ja sen muodoista tulee puhua avoimesti. On tärkeää, että ongelmalla on nimi. Lajikadon tunnustaminen on ensimmäinen ja välttämätön askel sen pysäyttämisessä.
Nimeämisestä kohti toimintaa
Näiden synkkien johtopäätösten jälkeen on vielä hyvä nostaa esiin tutkimuksen valoisa puoli. Viidesosa suomalaisista metsänomistajista ilmaisi huolensa metsäluonnon monimuotoisuudesta ja kertoi pyrkivänsä vastaamaan ongelmaan omalla metsien käytöllä.
Vaikka tämä osuus on epäsuotuisan monimuotoisuuskehityksen perusteella liian pieni, on se kuitenkin jonkinlainen alku. Lajikadon pysäyttäminen tuskin edellyttää sitä, että kaikki metsänomistajat kantaisivat huolta monimuotoisuudesta, eikä ole edes humaania vaatia kaikkia kiinnostumaan aiheesta.
Otollisimpia maailmankuvansa muuttajia ovat ne metsänomistajat, jotka arvostavat luontoa, mutta eivät osaa kyseenalaistaa monitavoitteisen metsätalouden kaikkivoipaisuutta.
Toivon, että metsänomistajien huoli metsäluonnon monimuotoisuudesta laajenee, vaikka uskonkin, että se tapahtuu pienin askelin lukuisten viestien kumulatiivisena tuloksena, todennäköisimmin sukupolvien vaihtuessa uusiin. Silloin voimme yhdessä siirtyä ratkaisuihin.
