Väitöskirjatyössäni aion selvittää, miten sää- ja ilmastotekijät vaikuttavat eliöiden vuorovaikutussuhteisiin useita tasoja kattavassa ravintoverkossa. Malliravintoverkkoni tasot muodostuvat kasvista, kasvinsyöjähyönteisestä sekä niitä saalistavista loispetohyönteisistä eli parasitoideista. Arktistisissa kasvi- ja hyönteisyhteisöissä on jo havaittu hälyttäviä muutoksia, monien arktisten lajien kannat ovat romahtaneet. Hiljan eräs tutkijaryhmä raportoi alpiinisten kukkatiheyksien vähentyneen 60% 1970-luvun tilanteesta (Miller-Struttmann ym. 2015) ja vastaavasti Koillis-Grönlannissa sukakärpäs- ja surviaissääskikannat ovat puoliintuneet 14 vuodessa (Høye ym. 2013). Muutokset ovat siis radikaaleja, mutta siitä miten eliöidenväliset vuorovaikutussuhteet muuttuvat, tiedetään vielä hyvin vähän. Kasvit, niitä mutustavat hyönteiset sekä edelleen näitä saalistavat linnut ja muut hyönteiset reagoivat ympäristömuutoksiin omalla tavallaan. Tästä voi olla seurauksena, että vuosituhansia yhdessä eläneet lajit eivät enää kohtaakaan toisiaan kuten ennen, mikä voi äärimmillään johtaa paikallisiin sukupuuttoihin ja massaesiintymiin.
Jotta tavoitettani selvittää ravintoverkkojen rakenteen ja toiminnan muutoksia yksityiskohtaisesti voisi pitää alkuunkaan realistisena, on minun matkustettava sinne, missä ekosysteemissä toimivien lajien lukumäärä on järjellisissä mittasuhteissa. Samalla päädyin paikkaan, jossa ilmastonmuutos näyttäytyy kaikkein selkeimmin, jo mainittuun arktiseen Koillis-Grönlantiin. Tukikohtani, Zackenberg-laakson, eliöyhteisö on mittasuhteiltaan erittäin hallittava. Selkärankaisia eläimiä alueella on tavattu 67 lajia kaikki lintuharvinaisuudet mukaan lukien ja selkärangattomiakin vain noin 358 lajia, joista 269 hyönteisiä. Luku on helppo suhteuttaa kun ajattelee, että esimerkiksi Varsinais-Suomesta tavataan vastaava määrä vaaksiaislajeja (226), tiedättehän, niitä onnettomia pitkäjalkaisia sääskenkuvatuksia.
Ekosysteemin yksikertaisuus saattaa helpottaa ekologisten johtopäätösten tekemistä, mutta käytännössä Arktiksen kesä tarjoilee hyönteistieteilijälle liudan ennen kokemattomia haasteita. Hyönteispyydysten pystytys routaiseen maahan lumisateessa on paitsi kylmää kyytiä sormille, myös hieman absurdi kokemus. Saattaa myös käydä niin, että innokas hyönteistieteilijä tulee perustaneeksi koealansa turhan kauas saatuaan keväällä lasketella kotimatkan alamäkeen tunnissa. Pahimman kelirikon aikaan – kun laskeminen epätasaisella, osin tuulen puhaltaman hiekan peittämällä lumella on pelottavaa, suksia saa alati irrotella ja sinne tänne ilmaantuvien purojen ylittämisessä riittää taiteilemista – sama matka voi viedä kolmekin tuntia. Puhumattakaan jos puron ylittäminen kerran epäonnistuu… Toisaalta, kun edellisestä suihkusta on viikko, ei kylmäkään kylpy ole pahitteeksi.
Söpöt karvaeläimet osoittautuvat yllättävän merkittäväksi haasteeksi. Olin onnekas, sillä suurin osa myskihäristä oli tänä kesänä jumissa joen takana. Kourallisesta niitä oli jo riittävästi päänvaivaa. Ne joko systemaattisesti talloivat tiettyjä pyydyksiä viikosta toiseen tai maakasivat keskellä koealaa ilman pienintäkään aietta siirtyä tieltäni. Loppukaudesta kallojensa lujuudella kilvoittelevat pässit oli myös syytä kiertää melko kaukaa.
Hyönteispyydykset kiinnostivat laajasti myös muita karvakuonoja. Kerrankin kun olin yöllä keräämässä yökköstoukkia koealojeni välittömästä läheisyydestä, näin jäniksen, joka hyppeli muitta mutkitta maistelemaan vuorotellen kaikkia koealan pyydyksiä. Myöhemmin huomasin sen järsineen malaise-pyydyksen reunavahvikkeita poikki. Myös naalit ovat, olkoonkin varsin suloisia nukkuessaan kippurassa toinen silmä raollaan, kiusallisen ilkikurisia eläimiä. Eräänkin jouduin häätämään ulos repustani ja kostoksi se oli virtsannut kokonaisen koealalinjan kaikkien sääasemien päälle ja vieläpä ulostanut niistä korkeimmalle. Elämä Zackenbergissa on ainaista reviiritaistelua.
Jääkarhut tuovat jännitystä puuduttavaan rutiiniin. Ei nimittäin ole miellyttävää lähteä aamulla töihin hernerokkasumussa, kun edellisenä iltana jääkarhuja on havaittu muutaman kilometrin päässä aseman kummallakin puolella. Entäpä kun radiosta kuuluu nuoren geologin hätääntynyttä selitystä tanskaksi ja ainoa sana, jonka ymmärtää on ”isbjørn”? Aseman kokeneet logistiikkavastaavat häätivät karhun nopeasti signaalipistoolin paukkupanoksella, mutta kotimatkalla maastoa tuli kiikaroineeksi tavanomaista useammin. Hieman myös puistattaa, kun muistaa pari päivää takaperin olleensa keskellä yötä konttaamassa toukankeruupuuhissa juurikin siinä kohdassa, josta karhu päätti nousta rannalle. Jesper Bruun Mosbacher videoi uteliaan nuoren karhun kohtaamisen erään telttakyläni kanssa.
Pieniä vahinkoja pyydyksille tai viivästyksiä maastorutiineihin aiheuttavat nisäkkäät ovat tosiasiassa vain ilahduttavia tai vähintäänkin mieleenpainuvia luontokokemuksia kun taas nokkelat linnut aiheuttivat todellisia ongelmia. Laakson alueella pesii tavanomaisesti yli 300 pulmusparia. Tämä tarkoittaa, että useimpien koealojeni välittömässä läheisyydessä pesii pulmusia. Tärkeimmäksi osoittautunut pyydystyyppini on lyhyesti kuvailtuna maahan kiinnitetty pala kärpäspaperia. Pulmuselle tällainen pääosin kärpäsistä täyttyvä liimalappunen näyttäytyy buffet-pöytänä. Ensimmäisen viikon saaliista oli jäljellä vain jalkoja: hyönteiset olivat kadonneet parempiin suihin. Niinpä nikkaroimme yhdessä väitöskirjaohjaajani Tomas Roslinin kanssa yhdeltä istumalta kanaverkosta 200 pientä häkkiä. Tällainen mieltä ylentävä ja ryhmähenkeä rakentava toiminta on suositeltavaa kaikille väitöskirjantekijöille ja heidän ohjaajilleen.
Seuraava huolenaihe oli luonnollisesikin se, vaikuttavatko häkit pyydysten toimivuuteen. Varsin pian oli kuitenkin selvää, että häkit toimivat paremmin kuin kukaan osasi arvata: kohdehyönteisten eli loispistiäisten ja -kärpästen sekä hämähäkkien pyyntiin ne eivät vaikuttaneet lainkaan, mutta ei toivottavat hyönteiset kuten perhoset ja muut kaksisiipiset kuin loiskärpäset eivät enää sankoin joukoin tulleet sotkemaan pyydyksiä. Syy tähän löytyy ryhmien käyttäytymisestä. Parasitoidit ja tietenkin myös hämähäkit kulkevat pääasiassa maanmyötäisesti, kasvillisuuden sopukoita tutkiskellen, isäntiä ja saaliita etsimässä.
Saatuani koealat pystyyn, loppukesä oli pelkkää puuduttavaa rutiinia. Ongelmaksi uhkasi jatkuvasti muodostua se harmillinen tosiseikka, että vaikka aurinko paistaisikin koko ajan (joskus tosin vähän kosteammin), on päivässä silti vain 24 tuntia. Aamupalan jälkeen tein maastotyöt, joista keskimäärin joutuu kiiruhtamaan takaisin ehtiäkseen illalliselle seitsemäksi ja illallisen jälkeen nypin päivän aikana kerätyt hyönteiset parhaassa tapauksessa puoleenyöhön mennessä. Reaktio tavoitelajeja pursuaviin pyydyksiin muuttui kesän edistyessä ”Jees, pistiäisiä!” -huudahduksista ”Eih, pistiäisiä!” -huokailuksi. Kaikki odottamaton ja ylimääräinen oli aina suoraan pois yöunesta. Mainitsinko jo että yöaktiivisia ykköstoukkia kerätään yöllä ja että keräämisen jälkeen ne täytyy vielä punnita.
Hyvästä yrityksestä huolimatta, en kuollut unenpuutteeseen, hypotermiaan tai suurpedon raatelemana, vaan palasin yhtenä kappaleena koti-Suomeen, laukussani 55 kiloa tiedettä vain. Pyydykseni, kumisaappaani ja maastovaatteeni jätin tutkimusaseman vajaan odottamaan tulevaa kesää. Tämä oli tällainen iloinen matkakertomus. Tutkimuksestani voin kirjoittaa lisää kunhan olen istunut talven laboratoriossa ja eristänyt, monistanut sekä sekvensoinut DNA:n yli 5000 näytteestä. Tutkijan työ ei siis lopu tekemällä.
Terveiset Grönlannista välitti kärsimysentomologi Tuomas Kankaanpää
tuomas.kankaanpaa(at)helsinki.fi
@morphospaceman
Kirjoittaja työskentelee väitöskirjatutkijana Spatial foodwebs ecology – tutkimusryhmässä Nesslingin Säätiön apurahalla.
Tilaa uutiskirjeemme
Tilaamalla uutiskirjeemme pysyt ajantasalla ja saat uusimmat artikkelit suoraan sähköpostiisi.
