Avoimen rasismin yleistyminen ilmastokriisin aikakaudella ei ole sattumaa

Aloittaessaan neljä vuotta sitten väitöskirjatutkimustaan Sonja Pietiläinen kirjoitti Nesslingin säätiön blogissa äärioikeiston ilmastovastaisesta politiikasta sekä siitä, miten maahanmuuttovastaisuutta edistetään ympäristönsuojelun nimissä. Jos aihe oli silloin suhteellisen marginaali, nyt neljä vuotta myöhemmin se on ajankohtaisempi kuin koskaan. Äärioikeiston nousu ilmastokriisin aikakaudella ei ole sattumaa vaan heijastaa laajempia ilmastopoliittisia kamppailuja. Pietiläinen on saanut nyt väitöskirjansa valmiiksi ja palaa aiheeseen uudella blogikirjoituksella.

Teksti: Sonja Pietiläinen

Ilmastopoliittiset keskustelut painottavat perinteisesti ihmisten kollektiivista vastuuta ilmastonmuutoksesta. Vaikka ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat ylirajaisia ja globaaleja, ilmasto-oikeudenmukaisuutta korostavien tutkijoiden ja aktivistien mukaan ilmastokriisi on rakenteelliseen rasismiin nivoutuva ilmiö. Ilmastokriisin vaikutukset osuvat raskaimmin rodullistettuihin ihmisiin ja yhteisöihin – heihin, jotka ovat vaikuttaneet kriisiin kaikkein vähiten.

Ruth Wilson Gilmorea mukaillen rasismi on yhteiskunnallinen prosessi, jossa ihmiset, yhteisöt ja paikat tehdään muita haavoittuvammiksi esimerkiksi köyhyydelle, sairauksille tai ympäristöongelmille. Ja siten ennenaikaiselle kuolemalle. Rasismi viittaa toisin sanoen paitsi politiikkaan, lakeihin ja käytäntöihin, myös taloudellisiin ja kulttuurisiin rakenteisiin, jotka jakavat elämän mahdollisuuksia epätasaisesti.

Yksi esimerkki ilmastokriisin rodullisuudesta on vuosikymmeniä jatkunut ilmastotoimien laiminlyönti. Tieteellinen konsensus on painottanut vuosikymmeniä ilmastonmuutostoimien kiireellisyyttä, mutta ilmastonmuutoksen hillintä on edelleen riittämätöntä ja hiilidioksipäästöt jatkavat kasvuaan. Talouden suojeleminen asetetaan sen sijaan ensisijaiseksi – silloinkin, kun se tapahtuu erilaisten elinympäristöjen ja yhteisöjen kustannuksella.

Ilmastoestäminen on laaja rakenteellinen ilmiö

Tutkijoiden mukaan yksi syy ilmastotoimien viivästymiseen on niin sanottu ilmastoestäminen (climate obstruction). Toisin sanoen sellaiset julkiset puhetavat, poliittinen vaikuttaminen ja kulttuuriset uskomukset, jotka kyseenalaistavat, vähättelevät tai viivyttävät tarvittavia ilmastotoimia. Ilmastoestäminen voi ilmetä esimerkiksi ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen kieltämisenä tai taloudellisiin haittoihin vetoamalla.

Ilmastoestämisessä ei ole kyse tietämättömyydestä. Sen sijaan sitä on tarkasteltava laajempana rakenteellisena ilmiönä, joka kytkeytyy vallitsevien valtasuhteiden, materiaalisten etujen ja ylellisten elämäntapojen suojelemiseen. Ilmastoestävän politiikan avulla taloudelliset ja poliittiset toimijat, kuten fossiiliteollisuus, on pyrkinyt turvaamaan vallitsevia korkeaan energian ja luonnonvarojen kulutukseen perustuvia yhteiskunnallisia olosuhteita tilanteessa, jossa ilmastopoliittiset vaatimukset uhkaavat niitä.

Rikkaat läntiset maat, ja erityisesti niiden valtaapitävät, ovat historiallisesti hyötyneet fossiilitaloudesta.  Aaron M. McCrightin ja Riley E. Dunlapin mukaan tämä osaltaan selittää, miksi juuri konservatiiviset valkoiset miehet ovat olleet historiallisesti äänekkäimpiä ilmastotoimien vastustajia ja merkittävimpiä fossiiliteollisuuden puolestapuhujia.

Ilmastokriisin aiheuttaman kärsimyksen ja kuoleman vähentäminen edellyttäisi planetaaristen rajojen huomioimista, rakenteellisen rasismin purkamista, ilmasto-oikeudenmukaisuuteen sitoutumista ja vallan ja varallisuuden uudelleenjärjestelyä. Viime vuosikymmen on kuitenkin merkinnyt rasistisen äärioikeiston maailmanlaajuista nousua. Äärioikeisto on valtavirtaistanut avointa rasismia ja siitä on myös tullut äänekkäimpiä ja poliittisesti vaikutusvaltaisimpia ilmastoestävää politiikkaa ajavia toimijoita.

Äärioikeistolaiset toimijat jakavat samat ideologiset lähtökohdat, mutta eivät samoja strategioita

Nykyistä tutkimuskirjallisuutta mukaillen, käytän äärioikeistoa (far right) kattoterminä. Kattotermi kattaa niin radikaalin oikeiston, esimerkiksi populistiset maahanmuuttovastaiset puolueet, kuin myös ekstremistisen oikeiston, esimerkiksi kansallissosialistiset ja uusifasistiset ulkoparlamentaariset ryhmittymät.

Kattotermi on analyyttisesti hyödyllinen, koska radikaali ja ekstremistinen oikeisto jakaa samat ideologiset lähtökohdat, kuten etnisen nationalismin sekä autoritäärisyyden, toisin sanoen uskon vahvoihin yhteiskunnallisiin hierarkioihin sekä pyrkimykseen kaventaa poliittisia vapauksia.

Huolimatta ideologista lähtökohdista, se ei kuitenkaan tarkoita, että äärioikeistolaiset toimijat jakaisivat samat strategiat. Radikaalioikeisto toimii demokraattisten instituutioiden puitteissa, kun taas äärimmäinen äärioikeisto vastustaa liberaalia demokratiaa.  Kuten Tero Toivanen kirjoittaa, “parlamentaariset maahanmuuttopolitiikan kiristykset eivät riitä kansanruumiin välitöntä etnistä puhtautta tavoitteleville äärimmäisille voimille. Radikaalioikeisto puolestaan tekee julkista pesäeroa niin äärimmäisiin aineksiin kuin omaan menneisyyteensäkin.”

Jos esimerkiksi vielä viisi vuotta sitten Nesslingin säätiön blogiin kirjoittamassani tekstissä käsittelin äärioikeistoa suhteellisen marginaalisena ilmiönä, viime vuosina parlamentaarisesta ilmastoestämisestä on tullut uusi normi monissa läntisissä maissa. Myös sellaisissa, joita on perinteisesti kuvattu kunniahimoisina ilmastopolitiikan ajajina kuten Suomi tai Ruotsi.

Poliittisen vastuun siirtäminen on perussuomalainen tapa viivytellä ilmastotoimia

Väitöskirjassani osoitan, että Suomen äärioikeiston ilmastopolitiikassa suorasukaisen ilmastodenialismin ohella yleisimmät ilmastoviivyttelyn strategiat ovat poliittisen vastuun siirtäminen sekä ilmastonmuutoksen positiivisten vaikutusten painottaminen. Tekemissäni haastatteluissa perussuomalaiset kansanedustajat, kunnallispolitiikot ja piiriaktiivit siirsivät poliittisen vastuun ilmastokriisistä pois rikkaista länsimaista maailman köyhempiin alueisiin. Rodullistamisen kautta suomalaiset kehystettiin muun muassa “sivistyneiksi” ja “ympäristötietoisiksi” kun taas globaali etelä ja rodullistetut siirtolaiset “sivistymättömiksi”, “saastuttaviksi” ja ”holtittomasti lisääntyviksi”. Täten suomalaisten – ja laajemmin globaalin pohjoisen – osuus valtavien hiilidioksidipäästöjen tuottajina kiellettiin, kun taas globaalin etelän, sekä rodullistetut siirtolaiset, nähtiin olevan yksinomaan vastuussa nykyisistä ympäristöongelmista.

Toinen keskeinen aineistostani noussut ilmastoestämisen strategia oli hiilidioksidin kehystäminen ”elämän” ja taloudellisen kasvun “lähteeksi”. Päästöjen haitallisuus kiellettiin, ja sen sijaan ilmaston lämpeneminen nähtiin siunauksena Suomelle: se lisää satoa, vahvistaa omavaraisuutta ja tekee Suomesta ruoantuotannon vientimaan. Ilmastonmuutoksen uhrit, eli kaikista marginaalisimmassa asemassa olevat, sivuutettiin kehystämällä rodullistetut ansaitsemaan kohtalonsa ”ekologisen sivistymättömyytensä” ja ”tuhoisan ympäristökäytöksensä” takia.

Tutkimukseni osoittaa, että ilmastoestäminen nivoutuu rasistiseen ekologiaan, toisin sanoen pyrkimykseen kehystää ympäristöongelmat rodullistettujen ihmisryhmien poliittiseksi vastuuksi mobilisoimalla erilaisia yleistäviä, halventavia ja ihmisvihamielisiä ajatuksia ja stereotypioita. Rasistinen ekologia selittää ympäristöepäoikeudenmukaisuuksia rodullisilla eroilla, mikä häivyttää pois niiden poliittis-taloudelliset juuret. Suomalaisten geneettiseksi kehystetty poikkeuksellinen luontosuhde muodostui tärkeäksi perusteluksi poliittisen ja moraalisen vastuun siirrolle. Suomi ympäristöllisesti “sivistyneempänä” ja “ylivertaisempana” maana pärjää markkinavetoisten ja teollisten ratkaisujen avulla. Saastuttavat paikat ja ihmiset sen sijaan ovat ansainneet kohtalonsa ilmastokriisissä, koska heiltä tämä poikkeuksellinen ympäristösuhde uupuu.

Edellämainitut esimerkit rasistisista ilmastoestämisen kehystyksistä ovat esimerkkejä siitä, miten parlamentaarinen äärioikeisto pyrkii perustelemaan ja uudelleenmäärittämään rasistisia rakenteita aikana, jolloin kansalaisyhteiskunta ja tutkijat enenevissä määrin ovat peräänkuuluttaneet tarvetta tiukemmalle ilmastopolitiikalle ja sosiaaliselle oikeudenmukaisuudelle. Äärioikeiston ilmastoestäminen uudelleenmäärittelee rasistisia rakenteita kehystämällä ilmastonmuutoksen epätasaiset vaikutukset  ”luonnollisina” seurauksina ihmisten rodullisista eroista. Näiden kehystysten avulla ilmastoestämisestä pyritään tekemään hyväksyttävää, ja ratkaisuna sen sijaan tarjotaan erilaisia markkinavetoisia, väestönhallinnallisia ja autoritäärisiä ratkaisuja, kuten yhden lapsen politiikkaa globaalin etelän maihin.

Samanaikaisesti ilmastoestävä politiikka ylistää ja romantisoi runsasta energiakulutusta, lihansyöntiä ja ylikulutusta, eli sellaisia kulttuurisia normeja ja arvoja, jotka ylläpitävät (usein tahatonta) toimettomuutta. Vaikka edellä mainitut usein liitetään identiteettipolitiikkaan, on tärkeää muistaa, että esimerkiksi ylikulutus ja runsas energiakulutus ovat rasistisen järjestelmän mahdollistamia valkoisia etuoikeuksia. Äärioikeiston politiikassa näiden etuoikeuksien romantisointi nivoutuu ihmisvihamieliseen politiikkaan.

Äärioikeiston ilmastoestävä ja rasistinen politiikka ovat nivoutuneet yhteen

Syvenevä globaali ekologinen kriisi ja sen epätasa-arvoiset vaikutukset ovat synnyttäneet erilaisia ilmastopoliittisia konflikteja koskien vallan ja varallisuuden jakautumista. Väitöstutkimuksessani havaitsemani ilmastoestävän ja rasistisen politiikan nivoutuminen yhteen ilmastokriisin aikakaudella ei ole sattumaa, vaan yksi esimerkki tällaisesta konfliktista.

Ilmastoliikkeen ja ilmastotieteen vaatimukset, jotka peräänkuuluttavat muun muassa kiireisiä ilmastotoimia ja sosiaalista oikeudenmukaisuusuutta, uhkaavat vallitsevia yhteiskunnallisia olosuhteita, jotka perustuvat korkean energian ja luonnonvarojen kulutukseen sekä ihmisten rodulliseen hierakisointiin. Äärioikeisto pyrkii oikeuttamaan ja perustelemaan rasistisia yhteiskunnallisia prosesseja kasvavan ilmastomobilisaation aikakaudella suojellakseen jopa autoritääriisin keinoin korkeaan energian kulutukseen ja valkoisiin etuoikeuksiin nojaavia yhteiskunnallisia olosuhteita.

Ilmastokatastrofin torjuminen ja kärsimyksen vähentäminen vaativat, että toimimme planeetan rajojen puitteissa ja edistämme ilmasto-oikeudenmukaisuutta. Äärioikeiston ilmastoestäminen pyrkii uusintamaan rasistisia rakenteita määrittämällä uudelleen ’rodun’ merkitystä, heikentämällä ilmasto-oikeudenmukaisuuden toteutumista ja siten kasvattaen ihmisten haavoittuvuuksia ympäristökriisien aikakaudella.