Mitä työkseen luonnon monimuotoisuutta tutkiva ajattelee luonnossa liikkuessaan? Jatkuvasti päätä pakottava tietoisuus ympäristön muutoksesta ei jätä rauhaan edes vapaa-ajalla. Mutta tarvitseeko sen? Apurahansaajamme Maija Toivanen kirjoittaa ympäristötutkijan inspiraation ja ahdistuksen lähteestä: luonnosta.
Nousen tuulta ja pöllyävää hiekkaa uhmaten kohti edessä siintävän harjanteen huippua. Irtoava maa saa askeleeni lipsumaan. Mietin pitäisikö kääntyä takaisin. Jokainen askeleeni kuluttaa maan herkkää pintakerrosta vierittäen irtokiviä alas polkua. Uskallan tuskin ajatella, kuinka kova tuuli on huipulla, kun pystyssä pysyminen rinteeseenkin nojaten vaatii keskittymistä. Lopulta kerään rohkeuteni ja nousen viimeiset metrit huipulle neljää raajaa apuna käyttäen, adrenaliinin virratessa suonissani. Aavaksi aukeavalla huipulla tuuli lyö minut välittömästi maahan ja etsiydyn kivikasan taakse suojaan. Siellä istuessani mietin, kuinka hurmioituneen olon juuri tämä vaellusreitti minulle toi. Mutta samaan aikaan en voi olla ajattelematta, että reitti ei voi olla kestävä ratkaisu ympäristön kannalta. Tai ainakaan irtonainen maaperä ei kestäisi satojen, jos kymmenienkään, vaeltajien kuluttavia askeleita. Olisikohan minun pitänyt valita toinen reitti.
Varmistan, että repussani ei ole mitään irtonaista, joka voisi lentää tuulen mukana. Kiristän hupun pääni ympärille. Nousen tuulta vasten ja jatkan reittiä, joka jatkuu edessä avautuvaa harjannetta pitkin. Vastassa on kaksi urheaa lammasta ja loputon huippujen horisontti. Ensimmäisen askeleen jälkeen huomaan, että olen unohtanut sulkea takin rintataskun vetoketjun. Tuuli lennättää nenäliinan ulos taskusta niin nopeasti, että tuskin ehdin huomata sitä. Onneksi se oli sentään paperia, eikä mikään välipalapatukan muovikääre.
Luonnossa liikkuessani en voi olla huomaamatta sitä, että tutkijana työskentely vaikuttaa luontokokemuksiini. Välillä mietin, millaista olisi tarkkailla ympäristöä siten, ettei siihen kytkeytyisi kaikki tiedemaailmasta opitut asiat. Potisinko huonoa omatuntoa askelteni kuluttavista jäljistä tai paperinenäliinan lennähtämisestä saavuttamattomiin?
Maisemanvaihdos toi uutta näkökulmaa
Alun tarina on tosi, ja se sijoittuu Lake Districtin kansallispuistoon luoteis-Englantiin. Olin Englannissa parin kuukauden tutkijavierailulla, enkä pystynyt vastustamaan kansallispuistojen kutsua vapaa-ajallani. Olin kyllä luullut pystyväni siihen ja jättänyt vaelluskengät Suomeen. Jouduin arvatenkin ostamaan Englannista uuden parin.
Tutkijavierailuni aikana sain huomata, että aika jonka vietin vuorten rinteillä, osoittautui aivan yhtä arvokkaaksi kuin toimistossa vietetty aika. Nyt jälkeenpäin mietin, että oliko se jopa arvokkaampaa. Luonnossa liikkuminen inspiroi työtäni valtavasti. Lisäksi istumisen sijaan sain nauttia luonnon terveyttä edistävistä vaikutuksista.
Maisema näyttäytyy monimuotoisuuden näytelmänä
Tutkin luonnon monimuotoisuutta. Tarkemmin sanottuna elollisen ja elottoman luonnon monimuotoisuutta, joita myös biodiversiteetiksi ja geodiversiteetiksi kutsutaan. Olen kiinnostunut siitä, kuinka maisemassa näkyvät monimuotoisuuden elementit kietoutuvat yhteen muodostaen sen kokonaisuuden, jota tarkkailemme. Miten erilaiset pinnanmuodot, maaperä ja kallioperä vaikuttavat siihen, millaista kasvillisuutta alueella on. Jos pinnanmuotojen, maaperän ja kallioperän kirjo on suurempaa, onko myös lajisto monipuolisempi? Entä voiko monipuolinen eloton ympäristö suojata siellä eläviä lajeja ympäristössä tapahtuvilta muutoksilta? Eloton luonto on kuin luonnon oma näyttämö, jolla elollisen luonnon näyttelijät eli lajit esiintyvät.
Tätä tieteessäkin noteerattua näyttämö-vertausta pohdin paljon katsoessani jylhiä vuoristomaisemia. Kansallispuistot ovat täydellisiä paikkoja vertauksen esittelemiseen, kun ihmisen vaikutus on mahdollisimman vähäinen. Mutta istuessani bussin kyydissä takaisin Nottinghamiin, ihmisen vaikutuksen massiivisuutta ei voinut olla huomaamatta. Kontrasti tuntui erityisen suurelta kansallispuistovierailun jälkeen. Sen lisäksi, että se sai minut pohtimaan henkilökohtaisia valintojani, se sai myös tutkijan aivoni hyrräämään.
Ilmastoahdistuksesta luonnon arvostukseen
Luontokokemukseeni kuuluu ilmasto- ja globaalimuutoksen ja tiedon tuomaa ahdistusta, mutta pyrin kääntämään sen arvostukseksi, joka kasvaa työpäivä työpäivältä. Se, että olen tietoinen ympärilläni tapahtuvista muutoksista, saa minut tekemään viisaampia valintoja kuluttajana. Toisaalta, ahdistus inspiroi minua tutkijana, ja saa minut pyrkimään kohti ratkaisukeskeisempää ajatusmaailmaa työssäni.
Kierointa tässä lienee kuitenkin se, että kun ahdistus kasvaa liian suureksi, lähden ulos luontoon. Luonnon positiiviset vaikutukset ajavat lopulta kaiken edelle. Luonnossa pystyn rauhoittumaan ja irrottautumaan hektisestä arjesta. Nyt mietinkin, pystyisinkö arvostamaan luontoa ja nauttimaan siitä samalla tavalla ilman tutkijan työn muokkaamaa ajatusmaailmaani?
Vaellusreittini kulki yli huippujen, jatkaen eteenpäin niiden välille muodostamaa harjannetta pitkin. Ylös ja alas, huipulta toiselle. Viimeisen huipun saavutettuani auringon valo oli muuttunut pehmeäksi ja enteili lähenevää iltaa. Tuuli oli tyyntynyt, ja päätin viettää viimeisen evästaukoni. Ajoittaisista jyrkkien rinteiden ja kovan tuulen synnyttämistä pelon hetkistä huolimatta olin tuntenut sykähdyttäviä onnen hetkiä pitkin päivää. Nyt sellainen taas valtasi minut. Yksinäinen onnen kyynel saattoi vierähtää poskelleni.
Maija Toivanen tekee väitöskirjaa Maantieteen yksikössä Oulun yliopistossa ja hänen tutkimustaan ”Geodiversiteetti järvien biodiversiteetin ja suojeluarvon mittarina” rahoittaa Nesslingin Säätiö.
Twitter: @maijatoiva
