Viimeisen reilun 10 vuoden aikana kestävien käytäntöjen tutkija Meri Jalonen on tehnyt omien laskujensa mukaan kaikkiaan 24 lyhyehköä ulkomaan matkaa tieteelliseen konferenssiin tai kesäkouluun – yhtä lukuun ottamatta kaikki lentäen. Nyt Jalonen kirjoittaa akateemisen matkustamisen arvosta ja muutoksesta. Jalosen blogikirjoitus on osa Ympäristötutkimus poikkeustilassa -blogisarjaa, jossa ympäristötutkijat kertovat koronakriisin vaikutuksista.
Koululaisena kirjoitin ystäväkirjaan haluavani tulevaisuudessa työn jossa pääsee matkustamaan. Ehkä vanhempieni työmatkoiltaan tuomat kivat tuliaiset saivat työmatkailun vaikuttamaan jotenkin hohdokkaalta. Tutkijanurani alkutaipaleeseen kuuluneet säännölliset kotimaan matkat karistivat nämä harhakuvat kyllä nopeasti, mutta ulkomaan konferenssimatkojen myötä olen kieltämättä päässyt lukuisiin kiinnostaviin paikkoihin.
Kestävien käytäntöjen tutkijana olen jo jonkin aikaa pohtinut tämän akateemisen työkäytännön mielekkyyttä ja vaihtoehtoja. Koronaepidemian tuomat matkustus- ja kokoontumisrajoitukset ovat ainakin tilapäisesti peruuttaneet tai siirtäneet virtuaaliseksi suuren joukon konferensseja. Millaisia vaikutuksia konferenssimatkustamisen vähentämisellä tai uusilla järjestämistavoilla voisi olla? Voiko poikkeuksellinen tilanne johtaa matkustuskäytäntöjen perustavanlaatuisempaan muutokseen?
Mitä arvoa konferenssimatkustamisella voi olla?
Minulle merkityksellisintä konferensseissa on ollut uusien vaikutteiden saaminen ja kiinnostaviin ihmisiin tutustuminen. Niihin osallistuminen on tukenut myös oman tutkijanidentiteetin rakentamista ja tutkijayhteisöihin kiinnittymistä. Yksi mieleenpainuvimmista kokemuksista oli Korfulla vuonna 2011 järjestetty konferenssi, jonka ansiosta opin valtavasti uusista tutkimusvirtauksista ja sain inspiraatiota väitöskirjani aiheen fokusoimiseen. Tilaisuuden ilmapiiri oli avoin ja innostunut. Eri tieteenaloja edustavat osallistujat tuntuivat olevan valtavan kiinnostuneita toistensa tutkimuksesta. Jaksoimme istua pitkiä päiviä kylmiksi ilmastoiduissa, ikkunattomissa kokoushuoneissa, joissa käynnistyneet keskustelut jatkuivat pulikoidessamme Välimeren aalloissa (kuva 1). Tunsin itseni onnekkaaksi saadessani osallistua tähän huikeaan tapahtumaan, vaikka minulla ei poikkeuksellisesti ollut edes omaa paperia ohjelmassa!
Toinen seikka jota itse arvostan matkustamisessa on tutustuminen paikalliseen kulttuuriin ja ympäristöön. Ensimmäinen konferenssimatkani vuonna 2007 oli avartava sekä tieteellisessä että yhteiskunnallisessa mielessä. Kokoonnuimme Stellenboschissa Etelä-Afrikan viinialueella kauniissa laaksossa, ja hotellimme naapurissa oli aseistettujen miesten vartioima portti yläluokan asuinalueelle. Osana työtä ja oppimista käsittelevää konferenssiohjelmaa oli vierailu muun muassa Kapkaupungin suurimpaan slummiin Khayelitshaan tutustumaan järjestöjen työhön. Vierailun ja oppaamme selostuksen ansiosta opin miten apartheidin jälkeisenäkin aikana ihonväri pitkälti määrittää luokkarajoja ja jopa asuinalueita. Kontrasti Stellenboschin (kuva 2) ja Khayelitshan (kuva 3) välillä ei olisi voinut olla suurempi.
Mitä jos konferenssit siirtyvät virtuaalisiksi tai konferenssimatkat harvenevat?
Erilaisista akateemisen matkustamisen vähentämistä ehdottavista aloitteista huolimatta konferensseja on järjestetty totuttuun tapaan. Koronaepidemia on kuitenkin perumassa valtaosan kuluvan vuoden tieteellisistä tapahtumista, ja kaikki kolme konferenssia joihin olin aikonut osallistua kevään ja kesän aikana on joko peruttu tai siirretty virtuaalisiksi.
En ole aiemmin osallistunut virtuaalikonferenssiin, joten odotan kesän kokemuksia mielenkiinnolla. Uskon että tyypilliset ”paperisessiot”, joissa kukin vuorollaan esittelee tutkimustaan ja saa palautetta, onnistuvat etäyhteydenkin päästä. Mutta miten korvata ne kohtaamiset ja sattumanvaraiset tapaamiset, joihin on mahdollisuus tauoilla ja sosiaalisen ohjelman aikana? Usein omasta esityksestä saatu palaute ei ole kovin kummoista vaan konferenssin paras anti on uusiin ihmisiin ja aihepiireihin tutustuminen. Haasteena on löytää virtuaalisia keinoja, jotka tarjoavat yksittäisille tutkijoille mahdollisuuksia verkostoitua ja löytää oma yhteisönsä.
Nähtäväksi jää, muuttaako tämä poikkeustilanne matkustuskäytäntöjämme myös pidemmällä aikavälillä. Mikäli pandemia toisi (lento)matkustamisen kestävyysongelmat laajemmin agendalle, konferensseja voitaisiin jatkossa järjestää harvemmin tai matkustamiselle voitaisiin laatia esimerkiksi hiilibudjetteja. Tieteenalakohtaisten, maailmanlaajuisten konferenssien harventuminen voisi kasvattaa paikallisempien tutkijatapaamisten merkitystä – olen tutustunut moniin alani suomalaistutkijoihin ulkomailla. Virtuaalisena pidetyt konferenssit taas voisivat tasa-arvoistaa osallistumista, sillä korkeat osallistumiskustannukset suosivat länsieurooppalaisia ja pohjoisamerikkalaisia tutkijoita eli erityisesti niitä joilla on verovaroin tai lukukausimaksuin kustannettu matkabudjetti.
Matkustamisen vähentäminen edellyttää kollektiivisia toimia, ei vain yksittäisten tutkijoiden valintoja
Kaikki nämä muutokset kuitenkin edellyttävät kollektiivista toimintaa, ei vain yksittäisten tutkijoiden valintoja. Eri alojen tutkijat ovat jo perustaneet aloitteita, jotka kannustavat matkustamaan merta ja maata pitkin konferensseihin. Jotta matkustaminen todella vähentyisi, sekä konferensseja järjestävien tieteellisten seurojen ja yliopistojen että matkustamista rahoittavien tahojen kuten säätiöiden tulisi tehdä kattavia linjanvetoja.
Tutkijoiden on kohtuutonta edellyttää lentomatkustamisen vähentämistä elleivät he tarkastele kriittisesti omia matkustuskäytäntöjään (keskimääräisesti vain neljäsosa suomalaisista tekee yhden ulkomaan työmatkan lentäen vuodessa). Pyrin itse olemaan osa tätä muutosta ja toivon pääseväni tulevaisuudessakin osallistumaan konferensseihin harkinnan mukaan myös paikan päällä, mahdollisimman kestävästi matkustaen.
Meri Jalonen tekee postdoc-tutkimustaan ”Kokeilut innovaatioiden välineinä? Kokeilukäytäntöjen tarkastelu ja arviointi kestävän kehityksen muutosprosesseissa” Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulussa Nesslingin Säätiön rahoittamana.
