Olen niitä onnekkaita, joka pääsi työskentelemään säätiön Nessling Nest -työtilassa melko pian sen perustamisen jälkeen, kesällä 2016. Olin vastikään väitellyt ja siirryin tekemään väitöksen jälkeistä tutkimusta melko kiireiseksi muodostuneelta äitiyslomalta. Välissä aloitettuja opetustöitä lukuunottamatta edellinen varsinainen tutkimustyöjaksoni reilua vuotta aikaisemmin koostui pelkästä monografiaväitöskirjan kotona loppuun pakertamisesta. Ei lienekään siis ihme, että ihmisten ilmoille ja yhteisön jäseneksi pääseminen teki terää ajattelulle.
Väitöksen jälkeinen uravaihe on hankala paitsi rahoituksen kannalta, myös tämän päivän tutkimuspoliittisessa ristiaallokossa navigoivalle yksittäiselle tutkijalle: on vaikea hahmottaa mitä kannattaisi priorisoida omassa työssään. Olen kirjoittanut vastikään Helsingin yliopiston urapalvelujen blogissa kokemuksiani tohtorikoulutuksesta sekä siitä, miten sen aikana voisi valmistella taitoja, joita tarvitaan väitöksen jälkeisen uravaiheen käynnistämisessä.
Kokemukseni perusteella väittäisin nyt, että työyhteisön merkitys korostuu etenkin silloin, kun ensimmäinen iso, tutkijan ajokortiksikin kutsuttu väitöskirjavaihe on ohi, mutta seuraava vaihe ja sen realiteetit ovat vielä osin hahmottumatta. Väitöksen jälkeistä tutkimusta lähdetään usein tekemään väitösyliopistosta kauas: etäisyyden ottaminen oman tutkijuuden lähtökohtiin on tärkeää vaiheessa, jossa se kuitenkin on vielä vasta muotoutumassa. Kaikilla edellytetty totaalinen irtiotto ei ole mahdollinen ja se voitaisiinkin ymmärtää nykyistä huomattavasti laveamminkin: tutkimusaloissa on eroja samoin kuin tutkijoiden elämäntilanteissa.
Suurin osa Nestissä samaan aikaan kanssani työskennelleistä oli väitöskirjatutkijoita, mukana oli myös esimerkiksi tietokirjailijoita ja toimittajia. Vasta jälkikäteen, siirryttyäni nykyiseen monitieteiseen työyhteisöön, olen ymmärtänyt miten hyvin Nestin kaltainen tutkijoiden aktiivista toimijuutta tukeva yhteisö tukee uran seuraavia vaiheita. Nestissä esimerkiksi ympäristö teemana on aidosti yhdistävä tekijä alan sijaan. Esimerkiksi kestävyystieteen alla tehtävä tutkimus on lähtökohtaisesti tieteenrajat ylittävää ja ongelmakeskeistä, joten on hienoa, jos yhteistyön ja -ymmärryksen opettelemisen tilanteita olisi riittävästi jo tohtorikoulutusvaiheessa.
Yhteisöllisyyteen ja muiden ajattelutapojen ymmärtämiseen ei todellakaan ole poppakonsteja, kuten Helsingin yliopiston uusi rehtori Jari Niemeläkin muistutteli yliopistolaisia tänä syksynä: se koostuu jokapäiväisestä läsnäolosta ja työarjen jakamisesta. Yhteisöllisyys ei ole myöskään aina välttämättä helppoa: koko ajan ei voi olla kivaa ja se on ihan ok. Hyvä yhteisö joustaa ja tukee: esimerkiksi tutkimuksen teossa on eri intensiteetin kausia ja välillä omaa rauhaa tarvitsee enemmän.
Nestissä työskentely merkitsi minulle villasukkien, kauramaidon, aamujoogan ja aktiivisen someläsnäolon opettelun lisäksi päivittäistä aitoa intoa tutkimuksen tekemiseen ja jaettua uskoa uuden tieteellisen tiedon vaikuttavuuteen. Nestiin tulisi ikävä, ellei siellä pääsisi niin helposti usein ja perustellusti käymään.
Sanna Lehtinen (kuvattuna Nessling Nestin Seitsenpistepirkko -huoneessa tyttärensä kanssa)
Kirjoittaja työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopiston Kestävyystieteen instituutissa (HELSUS) ja hän työskenteli Nessling Nestissä 2016–18.
