Luonnonsuojelu aiheuttaa ristiriitoja. Yhden mielestä koskematonta luontoa arvokkaampaa ei olekaan, toisen mielestä koko luonnonsuojelun joutaisi lopettaa hippien haihatteluna. Säilyäkseen ihmiskunta tarvitsee ekosysteemejä, joiden perustana on monimuotoinen luonto. Toisaalta luonnonsuojelu voi estää maanomistajaa hyödyntämästä maitaan haluamallaan tavalla. Vapaaehtoisen suojelun on tutkimuksissa todettu lieventävän ristiriitoja. Mutta millaisia luontoarvoja suojeluun päätyy vapaaehtoisin keinoin ja millä hinnalla? Pystytäänkö monimuotoisuus aidosti turvaamaan, vai tarjoaako vapaaehtoinen suojelu meille ainoastaan puhtaamman omatunnon? kirjoittaa Eini Nieminen.
”Kyllä nää perkeleen luonnonsuojelijat pitäisi panna linnaan kaikki.”
Näin lausuivat pappani ja isäni kuin yhdestä suusta 1990-luvun lopussa, kun Natura 2000 -ohjelman toteutus käynnistettiin Suomessa. Natura 2000 on luonnonsuojeluohjelma, joka kattaa kaikki 28 EU-maata. Sen tarkoituksena on pysäyttää luonnon monimuotoisuuden kato EU:n alueella. Pappani ja isäni maita ei Naturaan kuulunut, mutta he kirosivat sitä osoittaakseen solidaarisuutta muille maanomistajille. Jo aiemmin yksityismaiden suojelu oli synnyttänyt konflikteja, mutta Natura 2000 räjäytti pankin. Sen jälkeen Suomessa ymmärrettiin, että valtiojohtoiselle ”pakkosuojelulle” pitää löytää vaihtoehtoja. Tällöin Satakunnan luonnonsuojelupiirissä versoi ajatus luonnonarvokaupasta, joka kehittyi lopulta maanlaajuiseksi Metso-ohjelmaksi. Metso perustuu maanomistajien omaan haluun suojella maitaan. Sen myötä vapaaehtoinen suojelu vakiintui osaksi suomalaista luonnonsuojelua.
Metso-ohjelma keskittyy kuitenkin metsien suojeluun, eikä siten tarjoa apua muun luonnon suojeluun. Suoluonnon monimuotoisuuden turvaamiseksi alettiin vuonna 2012 suunnitella soidensuojelun täydennysohjelmaa. Tämä oli viimeisin yritys suojella luontoa valtiojohtoisesti. Yritykseksi ohjelma lopulta jäikin. Vihreiden hallituksesta lähdön myötä Ville Niinistö väistyi ympäristöministerin paikalta. Ensi töikseen uusi ministeri Sanni Grahn-Laasonen (kok.) vapaaehtoisti lähes valmiin suojeluohjelman. Mediassa maanomistajien etujärjestöt hurrasivat samalla, kun luonnonsuojelijoiden tunteet vaihtelivat ällistyksestä pettymykseen, kiukkuun ja suruun.
Tutkijoilta vapaaehtoinen luonnonsuojelu on saanut pääasiassa tukea. Tutkimukset osoittavat, että se vähentää suojelukonflikteja ja parantaa luonnonsuojelun mainetta. Mutta millä tavalla vapaaehtoisuus vaikuttaa siihen, mitä lopulta päätyy suojeltavaksi? Mitä mahdamme saada, mitä menettää? Entä mitä vapaaehtoisuus maksaa? Näitä kysymyksiä ei juuri ole tutkittu, joten minä päätin tutkia.
Soidensuojelu tarjosi minulle loistavan tutkimustapauksen. Pääsin vertailemaan, millaisia luontoarvoja ja millä hinnalla suojeluun olisi päätynyt valtiojohtoisin keinoin ja millaisia vastaavasti siinä tapauksessa, että soiden omistajat saavat itse päättää suojelusta. Suot ovat monessa mielessä haastavia suojelukohteita. Vaikka suo itsessään olisi koskematon, sen veden pinnan korkeuteen ja siten lajistoon vaikuttavat reunametsissä ja ylempänä samalla valuma-alueella tapahtuvat ojitukset ja hakkuut. Jotta soiden ominaispiirteet säilyvät, ne on suojeltava suurina kokonaisuuksina. Suomessa soilla on usein monia omistajia, joten yksittäisen suokokonaisuuden suojelu vapaaehtoisesti vaatii jopa kymmenien maanomistajien suostumuksen.
Tutkimukseni alustavat tulokset osoittavat, että suoluonnon kannalta on merkityksellistä, tapahtuuko suojelu vapaaehtoisesti vai ei. Jos vapaaehtoisuus tarkoittaa sitä, että suon jokaisen omistajan on haluttava suojella, päätyy suojeluun rutkasti vähemmän soiden monimuotoisuutta kuin valtiojohtoisessa suojelussa. Tämä pätee erityisesti uhanalaisiin suoluontotyyppeihin ja lajeihin.
Koko totuus ei kuitenkaan ole näin synkkä. Voisimmeko tinkiä vapaaehtoisuudesta tapauksissa, joissa suojelun ulkopuolelle uhkaa jäädä jotain korvaamatonta, esimerkiksi hyvin harvinaisia luontotyyppejä ja lajeja? Jos vastaus on kyllä, voidaan tällaisella osittaisella vapaaehtoisuudella suojella jotakuinkin yhtä paljon monimuotoisuutta kuin valtiojohtoisin keinoin. Mikä parasta, maanomistajien vastustus vähenee selvästi verrattuna siihen, ettei maanomistajien mielipiteitä huomioida lainkaan.
Yksi heikkous vapaaehtoisella suojelulla kuitenkin on: hinta. Suojellaanpa soita sitten kaikkien maanomistajien suostumusta edellyttäen tai suostumuksesta tarpeen vaatiessa tinkien, maksaa se tuntuvasti enemmän kuin valtiojohtoinen suojelu.
Tulokset selittyvät sillä, että täysin vapaaehtoisessa suojelussa suot valikoituvat pitkälti maanomistajien suojeluhalukkuuden perusteella. Sen sijaan valtiojohtoisessa suojelussa suot voidaan valita tasapainoillen luontoarvojen ja suon hankintahinnan välillä. Maanomistajan halu suojella ja erityisen tärkeät luontoarvot eivät aina käy käsi kädessä, kuten ei myöskään suojeluhalukkuus ja suon edullinen hinta. Monia suoluonnon piirteitä onneksi esiintyy useilla soilla, joten maanomistajien suojeluhalukkuutta huomioimalla voidaan suuri osa suojelusta keskittää sellaisten ihmisten maille, jotka suhtautuvat siihen myönteisesti.
Jos uhanalainen suoluonto halutaan turvata, soiden suojelua ei voi jättää yksinomaan suojelumyönteisten maanomistajien varaan, vaan myös niin sanottua ”pakkosuojelua” tarvitaan pienessä mittakaavassa. Maanomistajien mielipide pitää huomioida jo aivan suojelusuunnittelun alkumetreillä. Samalla on kuitenkin hyväksyttävä, että vapaaehtoisuus maksaa rahaa. Tällä tavalla tehdään luonnonsuojelua, joka maksimoi maanomistajien oikeudet unohtamatta itse luontoa.
Kirjoituksen kuvat ovat Patvinsuolta, joka sijaitsee Lieksan ja Ilomantsin kuntien alueella. Kuvat: Eini Nieminen.
Kirjoittaja Eini Nieminen tekee väitöskirjaa Jyväskylän yliopistossa Nesslingin Säätiön rahoittamana. Yhteiskunnan ja luonnonsuojelun välimaastossa pyörivät, usein tulenarat aiheet ovat kirjoittajan tutkimuksellinen intohimo.
Tilaa uutiskirjeemme
Tilaamalla uutiskirjeemme pysyt ajantasalla ja saat uusimmat artikkelit suoraan sähköpostiisi.
