Irlanti on Suomen lisäksi ainoita maita, jossa turvetta on viime vuosiin saakka nostettu teollisessa mittakaavassa. Vaikka väkiluvultaan pienten ja tuontienergiasta riippuvaisten maiden kohtaamissa siirtymähaasteissa on paljon yhtäläisyyksiä, ovat samastakin energianlähteestä luopumisen vaikutukset silti aina kytköksissä paikalliseen kulttuuriin ja yhteiskunnalliseen kontekstiin, kirjoittaa tutkija Hanna Lempinen.
Ilmastotoimien kustannukset eivät jakaudu tasaisesti
Yhteisen ilmastohaasteen edessä Irlanti on Suomen lailla ollut pakotettu luopumaan runsaspäästöisen turpeen energiakäytöstä. Irlannissa turvesiirtymä kulkee pari vuotta Suomea edellä: siellä valtionyhtiö Bord na Mona on luopunut energiaturpeen tuotannosta jo kokonaan.
Lyhyellä varoitusajalla elantonsa menettäneet yhtiön työntekijät jakavat suomalaisten turvealan yrittäjien syvät epäoikeudenmukaisuuden kokemukset saamistaan erorahoista ja tukipaketeista huolimatta. Elinkeinosta luopumisen aiheuttamat menetykset heijastuvat yksilöiden elämässä paljon toimeentulon haasteita laajemmalle. Pienet maaseutupaikkakunnat kantavat harteillaan kansallisten päästövähennysten taakan.
Turve palaa vielä Irlannin kodeissa
Suomesta poiketen Irlannissa turvetta on nostettu ja nostetaan edelleen myös kotitalouskäyttöön. Pienessä maassa monen kaupunkilaisen juuret ovat maaseudulla, ja lähes jokaisella kansalaisella onkin kirjaimellisesti kouriintuntuvaa kosketuspintaa turpeeseen. Omalta maalta nostettu turve on vuosisatojen ajan tuonut ihmisiä yhteen ja lämmittänyt ruokaa, koteja ja viimassa kylmettyneitä käsiä takkatulen ääressä. Samalla tavalla kuin omasta metsästä kaadettu puu Suomessa.
Ilmastonmuutoksen torjunta ja suoluonnon suojelutavoitteet vaativat myös yksityiseen käyttöön tapahtuvan turpeennoston lopettamista. Luotettavan energianlähteen menettämisen lisäksi edessä on alueiden ja yhteisöjen tärkeän kulttuuriperinnön katkeaminen.
”Pienet maaseutupaikkakunnat kantavat harteillaan kansallisten päästövähennysten taakan.”
Turpeen mukana luovutaan muustakin
Vierailin syyskuussa Irlannissa Trinity College Dublin -yliopistossa osana suomalaisen turvesiirtymän oikeudenmukaisuutta käsittelevää tutkimushankettani. Tapasin matkan aikana tutkijoita ja muita ammattilaisia, joiden työ liittyi tavalla tai toisella turpeen energiakäyttöön ja siitä luopumiseen Irlannissa. Yksi heistä kertoi edellisen kesän matkastaan lapsuudenkotiinsa Länsi-Irlannin syrjäseudulle auttamaan isäänsä turpeennostossa tulevan epävarman talven varalle.
Tarinassa korostuivat suon ainutlaatuinen tuoksu, sanoja kaipaamaton yhdessäolo ja raskaan mutta yksitoikkoisen ruumiillisen tekemisen meditatiivisuus. Samaan aikaan hetkestä nauttimista varjosti tietoisuus suoluonnon surkeasta tilasta, kiihtyvästä ilmastonmuutoksesta ja tulevista turpeen käyttöä koskevista poliittista päätöksistä. Onko tämä viimeinen kertani täällä?
Menetysten tunnustaminen on oikeudenmukaisuuden edellytys
Maaseudun pienyhteisöstä lähtöisin olevan kaupunkilaistoimittajan kertomuksessa tiivistyy hyvin se jännite, mikä perinteiden, kuulumisen ja ilmastonmuutoksen vastaisten toimien välillä usein on. Aito halu ymmärtää, hyväksyä ja ottaa huomioon vastaavanlaisten sosiokulttuuristen sidosten merkitys yksilöille ja yhteisöille on välttämätön askel matkalla kohti oikeudenmukaisempaa ja inhimillisempää siirtymäpolitiikkaa – seuraavaksi haasteena olevasta siirtymästä riippumatta.
Hanna Lempinen työskentelee vierailevana tutkijana Lapin yliopiston Arktisessa keskuksessa. Hän on tutkinut Nesslingin säätiön rahoittamassa hankkeessaan turvealan oikeudenmukaisen siirtymän näkymiä ja haasteita Suomessa. Hankkeeseen kuului tutkijavierailu Irlannin Trinity College Dublinissa syyskuussa 2022.
Artikkelin pääkuva: martaposemuckel.
