Tarvitsemme luonnossa koettuja aistielämyksiä tunteaksemme itsemme osaksi luontoa ja kokeaksemme sen säilyttämisen tärkeänä, kirjoittaa muurahaistutkija Unni Pulliainen. Runomuotoinen teksti kysyy lukijalta: Mikä on sinun riipivän ihana tunne?
Luonnossa koetut aistielämykset voivat olla järisyttävän voimakkaita ja herättää suuria tunteita. Tarvitsemme niitä tunteaksemme itsemme osaksi luontoa ja kokeaksemme sen säilyttämisen tärkeänä. Arvotutkija Jaakko Kaartinen nosti edellisessä Silentopian blogitekstissä esiin kuinka arvokasta luontosuhteen syntyminen on jo lapsuudessa. Seuraava teksti syntyikin lapsuuteni merkityksellisten ja tunnevoimaisten luontokokemusten inspiroimana. Toivon, että pysähdyt hetkeksi ja vastaat lopussa esittämääni kysymykseen.
En surisisi, surisin
Ääniä.
On ääniä, joita ilman en tahtoisi elää.
Ääniä, joita ajattelen yhtenään. Järveltä kantautuva
tärkeä vaativa huuto.
Se soi
samalla nuotilla
sieluni kanssa. Kuuu-iik-ka!
Kuu-ii-ikka! Tämä ääni ei kohtaa minua yksin.
Se ei ole kuin peruuttava rekka,
jonka arkinen PIIP PIIP vaan on
sitä mitä se on. Se ei ole kuin tiskikoneen hurina
joka vaan on
sitä mitä se on. Se ei tule luokseni ilman painolastia,
ei tyhjin käsin saavu. Se kantaa mukanaan
ja tunkee tajuntani täyteen
väreileviä
eläviä
muistoja. Kuu-iikka!
Kuiiikka!
…lapsuuden mökkireissut! Kermanvärinen Saab pakattu täyteen,
ikkunasta vilistävät näyt yli järvien.
Näkyikö pellolla hirvi lenkillä?
Kasettikirjan kuuntelu takapenkillä.
Kuultuasi äänimerkin voit kääntää sivua. Ruskaisessa metsässä sienestys isän kanssa.
Tyttöni, sinulla on mahtava kanttarellivainu!
Kuinka ylpeä voi viisivuotias itsestään olla. Hirsimökin pöydällä lepattavan kynttilän valossa
lepäilevä pino Aku Ankkoja,
pelikortit ja lasipullossa jaffaa. Öinen, aivan tuhottoman vaarallinen vaellus huussiin.
Tällä kohtalokkaalla vaelluksella
kohtaan joka kerran ainakin
suurmörön,
lihansyöjäkoivun,
ihmissuden,
hirvihirviön,
järven yli soutaneen murhurimiehen,
susilauman,
huuhkajan hullut kiiluvat silmät,
ja tietenkin ihmissyöjäsisiliskon.
Kuuii-kka!
Kuii-ikka!
Mutta ei pelkästään kuikka. Ikuisen melankoliankaipuuni kanssa kilpaa
huutaa
kurjen haikea huuto
soistuneella pellolla.
Ääni kauniimpi kuin yhdelläkään sellolla.
Kuinka niin kaunis voikaan olla,
ääni olennolla
joka huutaa ja kuiskaa
yhtä aikaa. Kurkut suorana,
höyhenpeite surun suojana.
Käyttää kaikukoppanaan koko taivasta,
niin suuri ja maailman täyttävä se ääni on.
Vaatii tilansa.
Silti niin LOHDUTTOMAN yksinäinen. Minua niin riipaisee!
Tuntuu luissa ja siellä ytimissäkin. Nyt jo sairauden kovertama äitini kertoi
kuinka jo pienenä itkin kurkien perään.
Jokin minussa vaan herää
kun kuulen niiden huudon.
Jotain ajatonta tapahtuu
kun tuo ääni kaikuu.
Säilyy muisto itsestäni lapsena,
hypähdellen käsi yhä äidin kädessä.
Sitten hyppään tulevaan,
saa kurjen ääni tuntemaan
jotain tulevaisuudesta.
Elämästä vielä uudesta.
Ehkä mahdollisuudesta? Ja nyt mietin miltä tuntuu ihmisestä,
jolla ei ole näitä asioita mielessään.
Ei äänien tuomana kielessään
metsämansikan räjähtävää makeutta.
Ei verkkokalvoille piirtyneenä
aamuisen usvan sakeutta. Onko näiden tilalla silloin jotain muuta?
Jotain vastaavaa,
josta yhteyden menneeseen itseensä saa?
Vai jotain aivan mieletöntä?
Jotain minulle käsittämätöntä? Mitä se on?
Kerro se mulle! Mikä on sinun riipivän ihana tunne?
Mistä tulee se muisto, se olo,
joka kestää ikuisesti ja aina,
jonka avulla mieleesi painat
ne elävät hetket,
elämäsi retket? Jos en koskaan enää kuulisi kurkea ja kuikkaa
– surisin.
En surisisi,
surisin.
Unni Pulliainen on väitellyt filosofian tohtoriksi Helsingin yliopistosta, aiheenaan muurahaisten sosiaalinen evoluutio. Tämän lisäksi hänellä on myös näyttämö-taiteiden tutkinto musikaaliteatterikoulusta Isosta-Britanniasta. Unni toimii Silentopia-hankkeessa tutkijana ja esiintyjänä.
Silentopian toteuttavat yhteistyössä Tanssiteatteri Sivuun Ensemble, Espoon kaupunginteatteri ja April Jazz -festivaali. Teoskokonaisuus toteutetaan Maj ja Tor Nesslingin Säätiön, Niilo Helanderin Säätiön, Taiteen edistämiskeskuksen, Helsingin kaupungin ja Espoon kaupungin tuella. Teokseen liittyviä tekstejä julkaistaan Ratkaisuja-blogissa noin kerran kuussa ensi-iltaan saakka. Kirjoittajina ovat arvotutkija Jaakko Kaartinen, muurahaistutkija Unni Pulliainen, ympäristösosiologi Marja Mesimäki ja ympäristöteologi Panu Pihkala.
