Monikansallisten yritysten oikeuksien ja velvollisuuksien välillä on räikeä epäsuhta. Kansainväliset investointisopimukset kaipaavat pikaista päivittämistä, jotta voidaan taata monikansallisten yritysten ympäristövastuu kohdemaissa, kirjoittaa apurahansaajamme Tuija von der Pütten.
Ulkomaisten sijoittajien ja heidän investointiensa suojelu on jo pitkään ollut kansainvälisten investointisopimusten painopisteenä. Investointisopimukset ovat valtioiden välisiä sopimuksia, jotka tarjoavat sijoittajille suojaa isäntävaltiossa mm. pakkolunastusta ja syrjimättömyyttä vastaan sekä sisältävät paljon huomiota herättäneen sijoittajien ja valtioiden välisen välimiesmenettelyn (investor-state dispute settlement, ISDS). Tämä yksityinen riitojenratkaisumekanismi antaa yrityksille vapauden nostaa kanteita valtioita vastaan. Investointisopimukset voivat olla multilateraalisia, kuten Euroopan Unionin ja Kanadan kauppasopimus (CETA) ja Energiaperuskirja, tai kahdenvälisiä sijoitussuojasopimuksia (Bilateral Investment Treaties, BITs). Maailmassa on yhteensä yli 3000 investointisopimusta. Suomella on yli 60 kahdenvälistä sopimusta, joiden lisäksi Suomea sitovat EU:n solmimat vapaakauppa- ja investointisopimukset.
Ulkomaiset sijoittajat, pääasiassa monikansalliset yritykset, ovat ulkomaille kohdistuvien suorien sijoitusten tärkein lähde. Suorilla sijoituksilla tarkoitetaan esimerkiksi kansainvälistä yrityskauppaa. Yritysten toiminta isäntävaltioissa on kuitenkin herättänyt huolta ulkomaisten sijoittajien yritysvastuusta. Jotkut monikansalliset yritykset ovat toiminnallaan aiheuttaneet ympäristön pilaantumista tai ovat suhtautuneet leväperäisesti ihmisoikeuskysymyksiin, kuten työntekijöiden hyvinvointiin tai lapsityövoiman käyttöön.
Yksi räikeimmistä esimerkeistä on öljyjätti Shellin aiheuttama ympäristökatastrofi Nigeriassa. Nigeria on kärsinyt tuhansista öljyvuodoista sen jälkeen kun maassa alkoi öljyntuotanto Shellin avustamana 1960-luvulla. Niger-joen suistoalue on pahasti saastunut ja juomavesi on kelvotonta, koska sinne on valunut satoja tuhansia tynnyrillisiä öljyä. Vuodot ovat olleet joko sabotaasista tai toimintahäiriöistä johtuvia. Nigerialla ei ole kapasiteettia itse torjua ja hoitaa näitä öljytuhoja. Paikallisyhteisön asukkaat ovat yrittäneet saada korvauksia Shelliltä ja nostaneet yritystä vastaan useita kanteita Nigeriassa, Alankomaissa sekä Iso-Britanniassa. Shell suostui viimein tänä vuonna maksamaan 95 miljoonaa euroa korvauksia Nigerian eteläosassa asuville kansoille 1970-luvulla aiheuttamastaan öljykatastrofista, mutta samanaikaisesti nosti kanteen Nigeriaa vastaan Hollanti-Nigeria välisen kahdenvälisen sijoitussuojasopimuksen nojalla. Shellin Nigeriaa vastaan nostaman kanteen yksityiskohdat ovat vielä hämärän peitossa, koska tapauksen asiakirjat ovat salaisia. Välimiesmenettelyä onkin kritisoitu siitä, että julkisia intressejä koskevia tapauksia käsitellään suljettujen ovien takana.
Energia-alalla yritysvastuu ei koske ainoastaan fossiilisia polttoaineita tuottavien yritysten toimintaa, vaan nykyisin myös uusiutuvaan energiaan liittyviä investointihankkeita. Esimerkiksi sähköautojen ja aurinkosähkön varastointiin tarvittavien akkumetallien louhintaan sekä aurinkopaneelien valmistukseen on raportoitu liittyvän ihmisoikeus- ja ympäristöongelmia. Ulkomaiset sijoittajat ovat mukana rahoittamassa näitä hankkeita.
Lue myös: Anni Orola haluaa tuoda kestävyysnäkökulman sähköautokeskusteluun
Ulkomaisten sijoittajien oikeudet… ja velvollisuudet
On selvää, että kansainvälisten investointisopimusten ei tule ainoastaan suojella ulkomaisten sijoittajien oikeuksia isäntävaltioissa, vaan myös asettaa ulkomaisille yrityksille velvoitteita kunnioittaa paikallista ympäristöä sekä ihmisoikeuksia. Nykyiset investointisopimukset tarjoavat kuitenkin vain vähän mahdollisuuksia saattaa ulkomaiset yritykset vastuuseen ympäristön pilaamisesta isäntämaissa, koska yritysvastuu harvoin mainitaan näissä sopimuksissa.
Lisäksi kansainvälinen oikeusjärjestelmä heijastaa tätä monikansallisten yritysten oikeuksien ja velvollisuuksien välistä epäsymmetriaa. Vaikka ulkomaisille yrityksille myönnetään oikeuksia investointisopimusten kautta ja niillä on mahdollisuus haastaa isäntävaltio kansainväliseen välimiesmenettelyyn sopimusrikkomuksesta, tällä hetkellä ei ole olemassa toimivia keinoja, joilla pystyttäisiin saattamaan heidät vastuuseen mm. paikallisen ympäristön turmelemisesta. Investointikiistat useimmiten sivuavat julkisia intressejä.
Investointisopimukset kaipaavat pikaista päivittämistä
Ulkomaisten sijoittajien yritysvastuu on onneksi viime aikoina ollut sopimusneuvottelujen esityslistalla. Erityisesti sijoitusten sekä yritysvastuun linkittäminen kestävään kehitykseen ja ilmastonmuutoksen torjuntaan ovat tulleet tärkeiksi teemoiksi. Yritysvastuuseen liittyvät lausekkeet ovat usein kuitenkin ilmaistu epäsuorasti ja niissä korostetaan ennemminkin yritysten itsesääntelyä kuin täytäntöönpanokelpoisia velvoitteita. Kyseisiä lausekkeita löytyy EU:n solmimista vapaakauppa- ja investointisopimuksista kolmansien maiden kanssa (mm. CETA, EU-Meksiko vapaakauppasopimus).
Joissakin sopimuksissa puolestaan kehotetaan valtioita omaksumaan yritysvastuu-lainsäädäntöä tai yrityksiä sisällyttämään kansainvälisiä yritysvastuun standardeja osaksi liiketoimintaansa. Käytännössä yritysvastuu-lausekkeet voivat olla perusta valtion nostamalle vastakanteelle ulkomaista sijoittajaa vastaan kansainvälisessä välimiesmenettelyssä ja niiden avulla isäntämaa voi aktiivisesti asettaa yrityksen vastuuseen ympäristölle haitallisesta toiminnasta. Näin tapahtui ensimmäistä kertaa Urbaser v. Argentina -tapauksessa, jossa välimiestuomioistuin hyväksyi ihmisoikeuksiin perustuvan vastakanteen ja vahvisti, että ’oikeus veteen’ on kansainvälisen oikeuden mukainen ihmisoikeus.
Yritysvastuu-lausekkeiden sisällyttäminen uusiin sekä vanhoihin investointisopimuksiin on oikea suunta, mutta tämän lisäksi tarvitaan myös muita keinoja, joilla voidaan paremmin puolustaa julkisia intressejä. Tämä voi tarkoittaa sitä, että jo vanhentuneita sopimuksia päätetään tai että sopimuksiin sisällytetään mahdollisuus vastakanteen nostamiseen, lisätään avoimuutta ja sallitaan ulkopuolisten antamat lausunnot (amicus curiae-kirjelmät). Ulkopuolisten tahojen kirjelmät (esim. ympäristöjärjestöjen tekemät kirjalliset lausunnot) tarjoavat asiantuntemusta ja ne tuovat paremmin esiin eri tahojen intressit.
Uudistusten lisäksi välimiesten tulee omaksua uusi ajattelumalli, jossa huomioidaan investointikiistoihin liittyvät julkiset intressit, kuten ympäristö- sekä ihmisoikeusnäkökulmat.
Kirjoittaja Tuija von der Pütten tekee väitöskirjaa Helsingin yliopiston ympäristöoikeuden oppiaineessa ja hänen tutkimustaan ”Oikeudellinen näkökulma ilmastonmuutokseen ja kansainvälisiin investointeihin” rahoittaa Nesslingin Säätiö.
