Jos valo ja pimeä ovat molemmat luonnollisia, maapallon kierrosta johtuvia asioita, miksi pimeä pelottaa meitä? Entä onko yöllinen keinovalo ratkaisu vai ongelma? Apurahansaajamme, kiiltomatotutkija Christina Elgert kirjoittaa oudosta suhtautumisestamme pimeään ja pohtii, miten ylimääräinen valo voi vaikuttaa ympäristöön.
Ääniä kesäyössä
Yön päätteeksi olen menossa tarkastamaan kiiltomatoansani. On täysin pimeää ja kuljen metsäpolkua pitkin, mutta tunnen ympäristön, joten en koe tarvitsevani taskulamppua. Kesäyö on rauhallinen, ja kuljen uppoutuneena omiin ajatuksiini.
Yhtäkkiä hiljaisuutta rikkoo kova ääni. Puskasta aivan jalkojeni vieressä kuuluu rapinaa ja murinaa! Jähmetyn paikoilleni, aistit terävöityvät ja sydän alkaa lyömään kovempaa. Mielikuvitus alkaa laukata. Mitä siellä puskassa on, entä onko se vihainen? Ääni tulee lähemmäs, huudahdan: ”MENE POIS!”.
Kuulen, kuinka pieni eläin juoksee rytisten pakoon. Supikoira tai mäyrä, varmaan yhtä peloissaan kuin minäkin. Näin jälkeenpäin koko homma naurattaa – ja ehkä vähän nolottaa. Mutta miksi pimeä saa jopa kiiltomatotutkijan mielikuvituksen laukalle?
Onko pimeys aina pahasta?
Sanalla ”pimeä” on monta merkitystä. Yksinkertaisimmillaan se tarkoittaa pelkästään valon puutetta. Pimeyteen kuitenkin liitetään myös paljon negatiivisia tunteita: pimeä touhu on laitonta, pimeä tyyppi on sekaisin, ja ilkeällä ihmisellä sanotaan olevan pimeä puoli. Pimeys on siis puhekielessä usein jotain huonoa ja pelottavaa, jotain mitä kannattaa välttää.
Pimeyden vastakohtana toimii vuorostaan ”valo” ja ”valoisa”, joihin liitetään huomattavasti positiivisempia asioita: hyvä tulevaisuus on valoisa, ja mukava ihminen voi tuoda valoa elämään. Mistä tämä sitten johtuu, eivätkö pimeä ja valo molemmat ole yhtä luonnollisia, maapallon kierrosta johtuvia asioita?
Valon pimeä puoli
Ihminen on maailmaa havainnoidessaan aistiensa varassa ja etenkin näkökyky on meille tärkeä. Pimeässä emme kuitenkaan näe kovinkaan hyvin, ja vaikka kuulo usein terävöityy, se ei täysin korvaa puuttuvaa näköaistia. Kun emme varmasti tiedä mitä ympärillämme tapahtuu, se aiheuttaa helposti turvattomuuden tunnetta. Tietämättömyys ja turvattomuus voivat vuorostaan pistää mielikuvituksen laukkaamaan ja pelon liikkeelle. On siis luonnollista, että pimeydessä mahdollisesti piileskelevät vaarat saavat monet meistä vähän varuilleen, vaikka pimeä itsessään on vaaratonta.
Siitä asti, kun valjastimme tulen käyttöömme, me ihmiset olemme ympäröineet itsemme valolla. Keinovalosta onkin meille paljon hyötyä: se tuo meille turvallisemman olon, emmekä enää joudu rajaamaan hereillä oloamme valoisaan aikaan. Mutta, kun valaisemme ympäristöämme enemmän kuin olisi tarve, syntyy valosaastetta. Valosaaste on ongelma, koska se sekoittaa luonnon rytmiä. Se eksyttää, valvottaa, houkuttaa ja karkottaa eläimiä.
Voiko siis sanoa, että myös valolla on pimeä puoli?
Pimeän ja valon tasapaino
Elämä maan päällä on aikojen saatossa sopeutunut siihen, että valoisaa päivää seuraa aina pimeä yö; yöaktiiviset eläimet hyödyntävät pimeyttä liikkumiseen, piiloutumiseen ja saalistamiseen, kun taas päiväaktiiviset lepäävät pimeyden suojissa. Koska me ihmiset olemme niin tottuneita siihen, että valoa on aina saatavilla, on helppo unohtaa, että luonnossa yöllistä valoa ei juurikaan ole.
Vaikka pimeä jollain tasolla pelottaa monia meistä, olisi siis tärkeää löytää tasapaino ihmisten ja luonnon tarpeiden välillä yöllisen valaistuksen suhteen. Valosaasteen vaikutuksia tutkimalla voimme selvittää, millaista valoa meidän kannattaisi käyttää, jotta haitat ympäristölle olisivat mahdollisimman pienet.
Jotkut ihmiset pelkäävät pimeää, jotkut eivät. Pelko on täysin luonnollinen asia eikä sitä tarvitse hävetä. Tärkeintä on, ettemme suhtaudu pimeään ainoastaan huonona asiana. Vaikka olen itse säikähtänyt pimeää monta kertaa, olen aina palannut takaisin yöllisen tutkimuksen pariin. Koska pimeä on arvokasta, ja silläkin on valoisa puolensa.
Kuvat: Christina Elgert
Christina Elgert on kiiltomatotutkija ja Nesslingin säätiön apurahansaaja.
