Nesslingin säätiön tiede- ja toiminnanjohtaja Katja Bargum innostuu muurahaisista, kuorolaulusta ja viestinnästä. Nesslingin säätiössä hän haluaa vauhdittaa kestävyysmurrosta.
Katja Bargum, olet tehnyt väitöskirjasi muurahaisten sosiaalisesta evoluutiosta. Kerro jokin knoppi muurahaisista.
Suurin osa ihmisistä on nähnyt ainoastaan naarasmuurahaisia. Tämä johtuu siitä, että kaikki työläismuurahaiset, jotka ovat pesässä ja joita näkee keon ulkopuolella, ovat kaikki naaraita.
Olen esitellyt tämän knoppitiedon myös kahdessa kirjoittamassani tietokirjassa. Olen kirjoittanut yhdessä Heikki Helanterän kanssa aikuisille suunnatun tietokirjan Suuri suomalainen muurahaiskirja vuonna 2019 ja viime vuonna ilmestyi minun kirjoittamani ja Jenny Lucanderin kuvittama, lapsille suunnattu Muurahaisten ennätyskirja, Myrornas rekordbok.
Muurahaisissa minua kiehtoo niiden yhteiselon dynamiikka: miksi ne ovat niin sosiaalisia ja tekevät pyyteettömästi yhteistyötä? On olemassa esimeriksi muurahaisia, jotka räjäyttävät itsensä ilmaan ja levittävät takaruumiistaan tukehduttavaa limaa, jos pesään yrittää tulla tunkeilija. Ne tekevät siis itsemurhan muiden puolesta. Onhan se kummallista, että yksilö voi olla näin epäitsekäs.
Epäitsekkyyden takana piilee kuitenkin koko ajan riski yhteistyön sortumisesta, jos muurahaisyksilöt päättävätkin ryhtyä vapaamatkustajiksi. Tässä mielessä muurahaiskeko muistuttaa ympäristökysymystä: me kaikki tiedämme, että luonnon järjestelmiä pitäisi vaalia, mutta yksilöllä on helposti houkutus ylikuluttaa niitä.
Olet itse asiassa kirjoittanut yhteensä kolme yleistajuista tietokirjaa, joista Kutistuva turska ja muita evoluution ihmeitä on saanut Tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon vuonna 2011 ja Muurahaisten ennätyskirja oli ehdokkaana lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandian saajaksi vuonna 2022. Teet selkeästi erinomaisia tietokirjoja. Mikä on salaisuutesi?
Luulen, että uteliaisuuden ilo. Kun olin tutkija, minusta tuntui epäreilulta, että pääsin osaksi niin huikeita tarinoita luonnosta. Kaikki eivät päässeet niin lähelle lähteitä kuin minä, joka pääsin keskustelemaan muiden tutkijoiden kanssa. Se oli todella inspiroivaa ja sai minut haluamaan kertomaan asioista eteenpäin.
Mietin kirjoittaessani paljon koukkuja, jotka ovat yllättäviä ja kiinnostavia. Ja sitä tarinaa, jonka ympärille esiteltävät faktat voi rakentaa. Kaikissa kirjoissani on ollut mukana myös muita tekijöitä, jotka ovat olleet erittäin taitavia. Me tekijät täydennämme toisiamme. Jenny Lucander esimerkiksi on kuvittanut Muurahaisten ennätyskirjan kiehtovasti niin, että hän kuvaa luontoa realistisesti, mutta ei valokuvamaisesti.
Tekovaiheessa minun piti huomauttaa kuitenkin hänelle, että kuvissa muurahainen ei voi kävellä kahdella jalalla, koska se kävelee oikeasti kuudella jalalla. Ja että muurahainen ei voi pitää mitään jaloissaan, koska se kävelee niillä ja kantaa asioita suussaan. Siinä tilanteessa roolini oli olla se vähän nihkeä, faktoissa pitäytyvä tutkija.
Mitä muuta teet vapaa-ajallasi kuin kirjoitat tietokirjoja?
Olen harrastanut kuorolaulua lapsuudesta saakka. Se on lempiharrastukseni! Minulla tosin oli pidempi tauko, kun lapseni olivat pieniä, mutta jatkoin harrastusta taas pari vuotta sitten. Nyt laulan sekakuorossa nimeltä Ahjo Ensemble.
Kuorolaulussa yksittäinen ääni ei ole tärkein, yhteinen ääni on. Kuoron yhteistyö on jonkinlaista yhteen sulautumista. On hieno tunne, kun se tapahtuu. Kun tunnen vieruskaverin hengittävän samaa tahtia kanssani ja tunnen, että olemme täysin samassa rytmissä.
Olet työskennellyt pitkään media- ja viestintäalalla. Mitä tuot sieltä mukanasi Nesslingin säätiöön?
Haluan ajatella, että tuon sieltä ymmärrystä vaikuttavuudesta. Siitä, mitä tässä ajassa tarvitaan, jotta tutkimus tavoittaisi paremmin erilaisia ihmisiä. Viestinnän maailma, mutta myös maailma laajemmin, on pirstoutunut ja jossain määrin polarisoitunut. Sellaisessa maastossa on aika vaikea liikkua, jos ei ymmärrä, että koko ajan ei voi puhutella kaikkia tai tehdä kaikille samoja asioita. Yhtenäiskulttuurin murtuminen on paitsi globaali, myös suomalainen ilmiö.
Lisäksi ajattelen, että viestintä liittyy yhä enemmän kaikkeen tekemiseen. Se ei rajaudu vain viestinnän ammattilaisten työhön, vaan kyse on myös siitä, että meidän täytyy miettiä strategisesti, mitä tuomme maailmaan. Tämä koskee myös tutkijoita, sitä millä kaikilla tavoin tutkija voi olla aktiivinen. Ajattelen, että tutkijan työhön liittyvä viestintä on paljon muutakin kuin esimerkiksi yleisötilaisuuksissa esiintymistä.
Olet media-alalla työskennellessäsikin pitänyt tiiviit yhteydet tiedeyhteisöön. Mikä tieteessä innostaa?
Pitää paikkansa. Olen ollut Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnassa kaikkiaan 12 vuotta ja viimeiset kolme vuotta siitä puheenjohtajana. Esimerkiksi apurahatoiminta on minulle sitä kautta hyvin tuttua. Olen ollut myös Oulun yliopiston hallituksessa ja työskennellyt Helsingin yliopiston viestinnässä. Ja tietysti koska olen tehnyt aktiivisesti tiedeviestintää itse, olen sitäkin kautta saanut pidettyä aktiivisesti yhteyttä tutkimusmaailmaan.
Pienestä saakka minua on aina kiehtonut kauheasti se, miten asiat toimivat. Minulla on aina ollut uteliaisuus siihen, miksi joku asia on niin kuin se on. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän minua kiehtoo se, mitä tieteellä voi saada aikaiseksi. Mitä uutta opimme ja mikä on seuraava askel?
Mikä inspiroi sinua Nesslingin säätiössä työskentelyssä?
Minua inspiroi todella paljon se työ, mitä teemme säätiössä rahoittamiemme tutkijoiden ja hankkeiden tukemiseksi, jotta he voisivat toimia aktiivisina tutkijoina. Kutsumme tätä Grant Plus -toiminnaksi. Tällaista tukea olisin itse kaivannut tutkijana! Ja huomaan, että tuelle on edelleen tarve.
Kestävyysmurros ei etene tällä hetkellä niin nopeasti kuin pitäisi, emmekä vielä ole saavuttaneet yksimielisyyttä muutosten suunnasta. Siksi on hyvä, että rahoittajana pystymme tukemaan tutkijoita ja luomaan verkostoja tutkijoille, jotta he voivat tukea myös toisiaan.
Olen kiinnostuneena seurannut Nesslingin säätiön kehitystä perinteisestä apurahoja jakavasta säätiöstä aktiivisemmaksi toimijaksi. Sitä kehitystä haluan jatkaa.
Jatkaminen on helppoa esimerkiksi uusimman Nesslingin hankkeen, Puistokatu 4:n myötä. Minua inspiroi valtavasti se, että Puistokatu 4:ssä sijaitseva Tieteen ja toivon talo mahdollistaa erilaisia kohtaamisia. Siellä pääsevät kohtaamaan he, jotka jo tekevät töitä kestävyysmurroksen eteen, jotta he saavat tukea toisiltaan ja uusia näkökulmia. Lisäksi paikka mahdollistaa kohtaamiset myös heidän kanssaan, joille aihe ei ole niin tuttu. Puistokatu 4 on turvallinen ja hierarkiaton tila, jossa on mahdollista tutustua planeetan kokoiseen elämään eri näkökulmista.
”Kestävyysmurros ei etene tällä hetkellä niin nopeasti kuin pitäisi.”
Nesslingin säätiö vauhdittaa työllään kestävyysmurrosta. Mitä kestävyysmurros tarkoittaa sinulle?
“Murros” on iso sana, koska se tarkoittaa, että jotain menee myös rikki, eikä kyseessä ole pelkkä “muutos”.
Minulle vaikein ja samalla tärkein asia kestävyysmurrokseen liittyen olisi kuvitella mahdollisia maailmoja, joita murroksen kautta on mahdollista saavuttaa. Millaista elämä voisi olla? Tärkeää olisi nähdä niitä hyviä puolia, jotta meillä olisi unelma, jota kohti mennä, vaikka se tarkoittaisi samalla monen asian muuttumista ja muuttamista, myös luopumista.
Miten ekologinen kriisi ratkaistaan?
Jos tietäisimme tähän vastauksen, ehkä olisimme jo kestävyysmurroksen paremmalla puolella. Näen, että muutoksen tapahtuminen vaatii oikean hetken ja tarpeeksi ihmisiä, jotka työskentelevät sen eteen. Uskon, että “tarpeeksi ihmisiä” ei tarvitse edes olla valtaosa ihmisistä. On tutkittu, että isot yhteiskunnalliset muutokset toteutuvat kun on tietty, pienikin mutta kriittinen, massa ihmisiä viemässä sitä eteenpäin. Uskon myös, että tällä hetkellä ihmisistä useampi kuin koskaan aiemmin on sitä mieltä, että nyt on oikea hetki.
Kuvat: Annukka Pakarinen
