Minä väitän: Kun päättäjä puhuu luonnosta hän puhuu yhteisestä hyvästä
Kun päättäjä puhuu luonnosta hän puhuu yhteisestä hyvästä, tai niin hänen ainakin pitäisi tehdä. Muutoin hänen puheensa ei ole hyväksi demokratialle eikä luonnolle, kirjoittaa Tuomas Ylä-Anttila. EKOLOGISTA VAI TALOUDELLISTA HYVÄÄ?
”Moderneissa demokratioissa politiikka on kiistelyä yhteisestä hyvästä. Yleisesti hyväksyttyjä käsityksiä yhteisestä hyvästä on monia, ja poliittiset päätökset koskevat sitä, mitä yhteisen hyvän lajia halutaan edistää sekä sitä miten hyvä jaetaan. Luontoa koskevassa poliittisessa keskustelussa kiistat koskevat useimmiten ekologista ja taloudellista yhteistä hyvää. Paljonko ekologista hyvää olemme valmiita uhraamaan tuottaaksemme lisää taloudellista hyvää? Vai ovatko nämä kaksi yhteisen hyvän lajia sittenkään vastakkaisia? Onko sittenkin mahdollista sekä vaalia luonnon hyvinvointia että kasvattaa taloutta?” PUHEISSA ILMASTONSUOJELU JA TALOUSKASVU YHTEENSOPIVIA
”Tekeillä olevan tutkimuksemme mukaan globaalissa ilmastonmuutoskeskustelussa puhtaasti taloudellisin perustein ilmastopolitiikkaa vastustavat argumentit ovat lähes kokonaan kadonneet viimeisen kahden vuosikymmenen aikana. Ne ovat korvautuneet etupäässä argumenteilla, joissa ilmastonsuojelu nähdään talouskasvun kanssa yhteensopivana tai jopa sitä kiihdyttävänä pikemminkin kuin talouskasvun vastaisena. Onko tällaisilla kaikkea hyvää kaikille -argumenteilla katetta? Vuosi 2014 oli ensimmäinen mitatussa historiassa, jonka aikana maailmantalous kasvoi, mutta päästöt pysyivät ennallaan. Jotta Pariisin sopimuksen tavoite pitää maapallon lämpeneminen alle kahdessa asteessa, talouskasvun ja päästöjen irtikytkennän pitäisi kuitenkin olla huomattavasti radikaalimpi. Päästöjen pitäminen ennallaan talouden kasvaessa ei riitä lähimainkaan, vaan niiden pitäisi pudota alle puoleen nykyisestä seuraavan kolmen vuosikymmenen aikana, ja päätyä lopulta nollaan. Vaikka puhetapa jonka mukaan näiden kahden yhteisen hyvän lajin yhdistäminen on mahdollista on viime vuosikymmeninä vakiintunut, todisteita radikaalien päästövähennysten ja talouskasvun yhtäaikaisesta mahdollisuudesta ei toistaiseksi ole. Yleinen ajatus tuntuu olevan että siihen vain on uskottava, koska muutakaan vaihtoehtoa ei ole. Käytännössä pelko taloudellisista menetyksistä rajoittaa edelleen ilmastopolitiikan kunnianhimoisuutta, ja kahden asteen tavoitteen saavuttaminen näyttää epätodennäköiseltä. Vielä pahemmin päättäjät kuitenkin menevät metsään, jos he yhteisestä hyvästä puhumisen sijasta joko alipolitisoivat tai ylipolitisoivat luontoa. Alipolitisoinnista on kyse silloin yhteistä hyvää koskevat konfliktit lakaistaan maton alle ja ympäristöongelmista puhutaan vain teknisinä ongelmina joihin on olemassa tekniset ratkaisut. Jotkut tutkijat ovat nähneet ilmastokeskustelussa tällaisia piirteitä.” POIS TEKNOJARGONISTA JA IDENTITEETTIPOLITIIKASTA
”Ylipolitisoinnista puolestaan on kyse kun kun ympäristöpolitiikasta tehdään poliittisia jakolinjoja pönkittävän identiteettipolitiikan väline. Näin on tapahtunut Yhdysvalloissa, missä konservatiivipopulistit ovat onnistuneet liittämään ilmastonmuutoksen kieltämisen identiteettipalettiinsa. Jos olet kunnon konservatiivi, vastustat abortteja, inhoat muslimeja, homoja ja hippejä, etkä tietenkään usko ilmastonmuutokseen. Parasta mitä päättäjät voivat tehdä demokratialle ja luonnolle on siis luopua teknojargonista ja identiteettipolitiikasta. On jatkettava puhetta yhteisestä hyvästä, ja pyrittävä varmistamaan että voitolla oleva puhe ekologisesta hyvästä myös muuttuu vahvoiksi poliittisiksi toimenpiteiksi.” Tuomas Ylä-Anttila Kirjoittaja on politiikantutkimuksen yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa. Hän on Helsinki Research Group for Political Sociology -tutkimusryhmän tutkimusjohtaja ja kansainvälisen Comparing Climate Change Policy Networks -tutkimushankkeen johtoryhmän puheenjohtaja.