”Ole hyvä, kerro ihmisille mitä he tekevät, kun ympäristörajoitukset vievät heiltä työpaikat.” Näin minulta tivattiin taannoin ilmastonmuutosta käsitelleessä tilaisuudessa.
Vaatimukseen kiteytyy eräs sitkeimmistä ympäristöpoliittisista kahnauksista, jota kutsutaan työn ja ympäristön väliseksi ristiriidaksi. Kun on valittava päästöjä aiheuttavan työn ja ympäristötavoitteiden toteuttamisen välillä, valinta kohdistuu olemassa olevan tuotannon säilyttämiseen, koska tarjolla on lupaus joskus koetusta varmuudesta: toimeentulosta työntekijöille, voitoista teollisuudelle ja verotuloista kansantaloudelle.
Valinta on väärin kehystetty. Kestävyyssiirtymän tutkimus on tuonut esille, että ympäristötavoitteiden toteuttaminen luo uutta työtä katoavan tilalle. Työnsä menettävällä ei siten olisi syytä huoleen. Pelkkä lupaus tulevaisuuden ”vihreistä töistä” ei kuitenkaan riitä. Se ei paljoa Kaipolassa tai Helsinki-Vantaalla lämmitä. Lupausten sijaan lähitulevaisuuden työllisyyttä on ohjattava kokonaisvaltaisella yhteiskuntavisiolla ja konkreettisilla suunnitelmilla, joihin niin työntekijät kuin yrityksetkin pystyvät sitoutumaan.
Seuraavan 10–30 vuoden aikana yhteiskuntien on toteutettava ekologinen jälleenrakennus, jossa infrastruktuuri ja tuotanto uudistetaan siten, että päästään eroon fossiilisista polttoaineista ja luonnonvarojen liikakäytöstä samalla kun taataan tasa-arvoiset mahdollisuudet mielekkääseen elämään ja työhön. Jotta jälleenrakennus on mahdollinen, tarvitaan muutos yhteiskuntia ohjaavassa talousajattelussa. Vaadittava muutos voidaan hahmottaa erottelemalla kaksi ajattelutapaa: kasvustrategia ja siirtymäpolitiikka.
Nykyiset kestävyystavoitteet huomioimaan pyrkivät kansainväliset ja kansalliset talousohjelmat ovat kasvustrategioita. EU:n Vihreä sopimus on hyvä esimerkki: se lupaa yhdistää ilmastotavoitteet ja talouskasvun. Kasvustrategioissa on kaksi keskeistä ongelmaa. Ensinnäkään ei ole empiiristä näyttöä taloudesta, joka olisi kyennyt irtikytkemään ilmastopäästöt ja luonnonvarojen kulutuksen riittävän laajasti, nopeasti ja pysyvästi. Toiseksi kasvustrategia ei tarjoa riittävän vahvoja taloutta ohjaavia elementtejä, jotka kertoisivat mitä tehtäviä yhteiskunnassa on toteutettava, jotta ekologinen jälleenrakennus on mahdollinen.
Kasvustrategia on ensisijaisesti kasvustrategia: pahimmillaan se kannustaa lisäämään mitä tahansa tuotantoa ja työtä niiden sisällöstä tai ympäristövaikutuksista huolimatta. Suomalainen julkinen keskustelu koronakriisin keskellä on hyvä esimerkki. Vaikka ilmastokriisi ei ole kadonnut koronan aikana minnekään poliittisen keskustelun suuntaa määrittävät lopulta bruttokansantuotteen kasvua, työllisyysasteen nostoa tai kustannuskilpailukyvyn parantamista koskevat tavoitteet eivätkä konkreettiset toimet, joita olisi tehtävä ympäristökriisin pysäyttämiseksi.
Kun tavoitteena on saavuttaa konkreettisia päämääriä, kuten hiilineutraalius vuonna 2035, on järkevämpää suunnitella ja toteuttaa suoraan tavoitteiden mukaisia tehtäviä, kuin kasvattaa koko taloutta umpimähkään ja toivoa, että sen jälkeen ympäristötavoitteet toteutuvat. Siirtymäpolitiikka lähtee tästä ajatuksesta. Se asettaa talouden reunaehdoiksi ilmastopäästöjen ja luonnonvarojen kulutuksen radikaalin vähentämisen. Näiden raamien ohjeistamana toteutetaan sitten sektorikohtaisia jälleenrakennustehtäviä energiantuotannossa, teollisuudessa, asumisessa, liikenteessä ja ruoantuotannossa. Tehtävien ohessa voi syntyä taloudellista kasvua, mutta sen tavoittelu ei ohjaa tehtävän työn tarvetta.
Siirtymäpolitiikassa työtä häviää, mutta on todennäköistä, että kokonaisuutena työvoiman tarve pikemminkin lisääntyy. Tekeviä käsiä ja suunnittelevia aivoja tarvitaan vähähiilisessä maataloudessa, rakennusten energiatehokkuushankkeissa, liikenne- ja energiajärjestelmien suunnittelussa, metsien ennallistamisessa ja kalastuksessa – vain muutama esimerkki mainitakseni.
Työllisyyssiirtymä kytkeytyy elimellisesti koulutus- ja sosiaalipolitiikkaan. Oikeudenmukaisen siirtymän mukaisesti työnsä menettäviä työntekijöitä on tuettava sosiaaliturvalla ja uusiin tehtäviin valmistavalla koulutuksella. Mikäli työtä ei synny markkinaehtoisesti, voi julkinen valta suunnata työvoimaa jälleenrakennustöihin esimerkki työpaikkatakuuohjelmalla. Nämä ratkaisut parantavat siirtymän sosiaalista hyväksyttävyyttä.
Ekologinen jälleenrakennus vaatii laajojen yhteiskunnallisten kokonaisuuksien hallintaa. Tämä koskee myös työmarkkinapolitiikkaa. Valitettavasti suomalainen työmarkkinakehitys on viime aikoina mennyt käytännössä päinvastaiseen suuntaan, kun kollektiiviseen sopimisen kulttuuria on askeleittain romutettu. Siirtymäpolitiikan näkökulmasta toimiva sopimuskulttuuri on kuitenkin tärkeää, koska parhaimmillaan se luo työmarkkinoille varmuutta ja ennakoitavuutta, mikä parantaa siirtymän läpivientiä. Piileekö aikansa eläneeksi tuomitussa kollektiivisessa työmarkkinasopimisessa sittenkin onnistuneen kestävyyssiirtymän valttikortti?
Tero Toivanen, VTT
BIOS-tutkimusyksikkö
Lisää ympäristödialogissa 28.10.2020
Tero Toivasen blogiteksti toimii kimmokkeena lokakuussa 2020 järjestettävään ympäristödialogiin: Mitä tapahtuu työlle ekologisessa murroksessa? Tilaisuus järjestetään keskiviikkona 28.10.2020 klo 16.30-18. Toivasen lisäksi työn murroksesta keskustelevat pääministerin valtiosihteeri Henrik Haapajärvi sekä SAK:n kansainvälisten asioiden asiantuntija Pia Björkbacka. Keskustelua moderoi toimittaja Jenni Frilander, YLE. Tutustu ympäristödialogin ohjelmaan ja ilmoittaudu!
