Suomen luontotyyppien ja lajien uhanalaisuusarvioinnit julkaistiin hiljattain. Pahalta näyttää. Tarvitaan rohkeaa uudistamista ja mittavia toimenpiteitä, jotta kurssi saadaan käännettyä. Joudumme vielä kääntämään veistä haavassa: luonnon monimuotoisuuden kolmannen tason, geneettisen monimuotoisuuden, seuraaminen ja huomioiminen suojelutyössä ja maankäytön suunnittelussa pitäisi saada kunnolla mukaan peliin, kirjoittavat apurahansaajamme Aino Juslén ja Jouni Aspi.
Ilmastonmuutoksen torjuminen ja siihen sopeutuminen ovat kaikkien huulilla. Juuri geneettistä monimuotoisuutta tarvitaan lajien ja populaatioiden sopeutumiskyvyn säilyttämiseksi. Geneettinen monimuotoisuus tarkoittaa perintöaineksen vaihtelua esimerkiksi lajin tai populaation sisällä. Se ilmenee yksilöiden ainutlaatuisina piirteinä. Esimerkiksi ilveksen turkin väri on yksivärinen, ruusukekuvioinen tai täplikäs lajin sisäisen perimävaihtelun mukaan. Populaatioilla voi olla myös paikallisia sopeutumia, jotka voivat olla erityisen arvokkaita koko lajin kannalta olosuhteiden muuttuessa.
Ihmisen avustama muuttoliike on yksi apukeinoista
Nyt meneillään oleva ilmastonmuutos on kuitenkin niin nopeaa, että lajit eivät välttämättä ehdi sopeutua, vaikka geneettisiä edellytyksiä siihen olisikin. Silloin voidaan joutua turvautumaan esimerkiksi avustettuun leviämiseen eli yksilöiden siirtämiseen. Tässäkin tapauksessa populaatioiden geneettisen monimuotoisuuden tunteminen on tärkeää – sekä siirrettävien yksilöiden että mahdollisesti siirtokohteessa tai sen lähistöllä elävien yksilöiden. Suomessa avustettua leviämistä on käytetty toistaiseksi vähän, mutta esimerkiksi ahmoja on siirretty Pohjois-Suomesta Keski-Pohjanmaalle jo 1980–1990-luvuilla.
Ihmisen toimesta voidaan vaikuttaa erityisesti geenivirran ylläpitämiseen, joka puolestaan ylläpitää geneettistä monimuotoisuutta. Geenit pääsevät kulkeutumaan populaatiosta toiseen, jos alueelta toiselle muuttaneet yksilöt lisääntyvät alueella aiemmin eläneiden yksilöiden kanssa. Muuttoliikkeen ja siten geenivirran edellytys on, että kullekin lajille sopivia elinympäristöjä tai kulkureittejä säilyy. Harva laji siirtyy moottoriteitä pitkin, vaikka tienpenkkojen potentiaalia korvaavina elinympäristöinä joillekin lajeille ei pidäkään unohtaa.
Peltosirkkukannan monimuotoisuus on ehtymässä
Uhanalaisuusarvioinneissa geneettinen monimuotoisuus näkyy välillisesti. Alueellisesti laji saa korkean uhanalaisuusluokan, mikäli yksilöitä on vain vähän, vaikka kanta olisi säilynyt samansuuruisena pidempään. Pienessä populaatiossa sukusiitoksen ja sopeutumiskyvyn vähenemisen riskit kasvavat, mikä lisää lajin uhanalaisuutta.
Uusimmassa arvioinnissa maatalousympäristöjen kaunisääninen laulaja, peltosirkku, todettiin äärimmäisen uhanalaiseksi Suomessa rajun taantumisen vuoksi. Linnun kanta oli vielä 1970-luvulla monikymmenkertainen. Syitä ei tunneta, mutta on arveltu monisyistä vyyhtiä maatalousmaiseman ja viljelykäytäntöjen muutoksia, ympäristömyrkkyjä, Etelä-Euroopan laitonta pikkulintupyyntiä ja tuntemattomia ongelmia talvehtimisalueilla.
Tuoreessa tutkimuksessa todettiin, että peltosirkun geneettinen monimuotoisuus on vielä kohtuullisen korkeaa sen esiintymisalueella Euroopassa ja Venäjällä. Samalla todettiin, että Pohjoismaiden ja Baltian jyrkästi taantuneisiin populaatioihin ei enää kuitenkaan saada geenivirtaa. Kierre on valmis.
Geneettinen monimuotoisuus ansaitsee enemmän palstatilaa
Koska työskentelemme tiiviissä vuorovaikutuksessa lajisuojelun asiantuntijoiden kanssa, tiedämme mainiosti, että he eivät suinkaan ole unohtaneet geneettisen monimuotoisuuden näkökulmaa. Kyse on pikemminkin siitä, että voimavarat riittävät hädin tuskin lajitasolla tehtävään työhön sekä siitä, että tietoa ei aina ole saatavilla.
Haastetta lisää se, että geneettisen monimuotoisuuden huomioimiseksi populaatioiden tilannetta on tarkasteltava tapauskohtaisesti. Lajisuojelua tekevissä yksiköissä ei mahdollisesti ole menetelmien asiantuntemusta, ja yhteistyön muodot tässä aihepiirissä esimerkiksi yliopistotutkijoiden kanssa eivät ole vakiintuneet.
Täysin toimetta ei suinkaan olla. Esimerkiksi Elinvoimainen järvilohi -hankkeessa geneettinen monimuotoisuus on keskiössä. Siinä vahvistetaan erittäin uhanalaisen ja sukusiittoisen Saimaan järvilohen geneettistä monimuotoisuutta lähialueiden lohikantojen perintötekijöillä.
Olemme työskennelleet biodiversiteettiasioiden parissa parikymmentä vuotta. Geneettisen monimuotoisuuden melko vähäinen näkyminen keskustelussa on kutitellut takaraivojamme jo pidemmän aikaa. Kun viidettä lajien uhanalaisuuden arviointia alettiin valmistella, näkökulma huusi mielestämme jo täyteen ääneen. Syntyi Opas geneettiseen monimuotoisuuteen – esimerkkejä Suomen luonnosta. Yksi pieni askel luonnon monimuotoisuuden kattavammaksi turvaamiseksi.
Aino Juslén ja Jouni Aspi ovat olleet mukana kirjoittamassa teosta Opas geneettiseen monimuotoisuuteen – esimerkkejä Suomen luonnosta. Juslén toimii yksikön johtajana Luonnontieteellisessä keskusmuseossa Luomuksessa, joka on osa Helsingin yliopistoa. Aspi työskentelee professorina Oulun yliopistossa ekologian ja genetiikan yksikössä.
Kuvat: Max Söderholm, Markus Piha ja Jouni Aspi
