Suomessa tutkimuskentällä toiminut ei ole voinut viime vuosina välttyä kuulemasta vaikuttavuus-termiä kyllästymiseen saakka. Ajatus tutkimuksen vaikuttavuudesta on ihan ymmärrettävä. Ihmiskunta kamppailee hyvinvointiamme uhkaavien valtavien haasteiden, kuten ilmastonmuutoksen ja syövän kanssa. Miksi emme tekisi tutkimusta, jonka tulokset ratkaisevat nämä haasteet? Tutkimus tuottaa tietoa, jota voi ja tulee hyödyntää ongelmanratkaisussa, mutta tiedon tuottaminen on prosessi, jossa yksittäisten tulosten merkitys on kovin vähäinen käytännön tasolla. Seuratessa tutkimuspoliittisia linjauksia ja julkista keskustelua, tuntuu, että ymmärrys tästä prosessista on täysin hukassa.
Toimin ennustajana. Jos avataan haku, jossa rahoitetaan hankkeita, jotka pysäyttävät ilmastonmuutoksen, pysäytämmekö hankkeen puitteissa rahoitetulla tutkimuksella ilmastonmuutoksen? Emme.
Yleinen uskomus siitä, miksi tässä epäonnistutaan on se, että tutkijat eivät osaa ratkaista haastetta. Vaikka osasivatkin, tutkijat eivät osaa kertoa tuloksistaan ymmärrettävästi muille, jolloin tieto ei siirry käytäntöön. Molemmat ovat mahdollisia. Mielenkiintoisimmat tutkimushaasteet ovat vaikeita. Viestinnässä on lähes aina parantamisen varaa.
Tutkimustulokset täytyy aina suhteuttaa jo olemassa olevaan tietoon
Vaikka tutkimus ja viestintä menisivät ihan nappiin, mikään yksittäinen hanke tai julkaisu ei tule ratkaisemaan näitä suuria haasteita, eikä pienempiäkään. Luonnontieteellinen tutkimus on prosessi, jota ei voi käskeä valmiiksi. Prosessina se on usein myös hyvin arvaamaton. Yleensä se käynnistyy, kun tehdään uusi havainto mielenkiintoisesta ilmiöstä. Tutkija ryhtyy selvittämään mekanismeja, jotka ovat ilmiön taustalla. Tätä vaihetta kutsumme usein perustutkimukseksi.
Kaikkein taitavin ja huolellisimminkin tehty tutkimus on sidonnainen siihen, kuka tutkimuksen suorittaa, missä ja milloin se suoritetaan tai millä materiaalilla. Samaa ilmiötä tulee siis tutkia eri paikoissa, eri lajeilla/populaatioilla, eri vuosina sekä eri tutkijoiden toimesta. Tätä vaihetta, varsinkin jos tutkitaan, jotain ihmiselle hyödyllistä kohdetta kuten perunaa, kutsutaan usein soveltavaksi tutkimukseksi.
Kun tutkimusta on näin riittävästi iteroitu, alamme ymmärtää, kuinka yleispätevä alkuperäinen havainto on. Hyvä uutinen on se, että prosessi voi tuottaa tietoa, jota voidaan hyödyntää ongelmanratkaisussa. Huono uutinen on se, että luotettavan tiedon tuottaminen on voinut vaatia kymmeniä vuosia ja lukemattomia hankkeita.
Puuttuuko meiltä tietoa vai kyky hyödyntää sitä?
On haasteita, joiden ratkaisua emme voi tai halua odottaa kymmeniä vuosia. Mikä siis neuvoksi? Otetaan päätöksentekoon osalliseksi tutkija, ei yksittäinen hanke. Tietoa, jota voidaan hyödyntää on olemassa jo valtavasti, ja kokenut tutkija on perehtynyt alaansa vuosien ajan. Näin saamme ratkaisujen tueksi ei vain yksittäistä hanketta, vaan kaikki maailman hankkeet, jotka ovat ilmiötä tutkineet. Sangen kätevää.
Annetaan samalla tutkijoille rauha tehdä parasta mahdollista tutkimusta, sen vaatiman luonnollisen prosessin mukaisesti. Kukaan ei voita, jos rakennamme ratkaisuja keskeneräisen tiedon pohjalta. Edes peruna ei hyödy siitä, että kaikki tutkimus kohdistuu vain perunaan.
Kirjoittaja:
Professori Anna-Liisa Laine
Ekologisen muutoksen tutkimuskeskuksen johtaja
Helsingin yliopisto
Ympäristödialogeja: Perustutkimus ympäristöhaasteiden ratkaisijana
Ke 28.11. klo 16.45-18:30
Nessling Nest, Fredrikinkatu 20 A 10, Helsinki
Onko ympäristötutkimuksessa säilynyt tieteiden autonomia kehittyä ja määrittää itse tutkimuskysymyksiä? Onko tutkijoilla rauhaa ja rahoitusta uppoutua tutkimuskohteisiinsa niin syvälle ja pitkäksi aikaa, että jotain uutta voi löytyä? Tutkimukselta vaaditaan mitattavaa vaikuttavuutta, mutta mitä vaikuttavuuden vaade tarkoittaa perustutkimukselle, jossa ei voida etukäteen tietää tuloksia saatikka niiden lyhyen aikavälin vaikutuksia? Onko perustutkimuksen ja soveltavan tutkimuksen väliin tarpeellista piirtää rajaa?
Keskustelemassa ovat Helsingin yliopiston kasviekologian professori Anna-Liisa Laine, SYKEn tutkimusjohtaja ja Strategisen tutkimuksen neuvoston puheenjohtaja Per Mickwitz, Baltic Sea Action Groupin perustaja ja hpj sekä Carbon Action- hankkeen käynnistäjä ja pj Saara Kankaanrinta. Keskustelua fasilitoi SYKEn ympäristöpolitiikkakeskuksen johtaja Eeva Furman.
